— Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti inhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin niinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut vastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja lausuessasi minulle: "Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan minäkin sen tehdä!" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut kirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi ihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn elämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta ja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa kuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin hän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän, myydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa rahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun kustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä tiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren ja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys ei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö minulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä kuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet lukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien painosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista huolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään, perineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana kykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta kestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni iällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat onnenhetket.
— Tiedän tuon kaiken, monsieur, — virkkoi Gilbert. — Olen nähnyt teidät läheltä ja käsittänyt teidät.
— No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö elämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö tämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista, sinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa…
— Sovittaa! — mutisi Gilbert.
— Etkö — ole käsittänyt, — jatkoi filosofi, — että kun tämä kurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen, en myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni kuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole käsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä syyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut uhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni alituisilla tunnonvaivoilla.
— Ah, — huudahti Gilbert, — noin te minulle vastaatte! Noin te filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja syöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme. Haa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen, teidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja langetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!
— Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta. Sillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet rikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti kuin minä olen itseni tuominnut?
— Vielä ankarammin, — virkkoi Gilbert; — sillä minun rangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään, annan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on eräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka omatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta ihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse uskonut.
— Pysähdy, onneton, — sanoi Rousseau, — pysähdy! Etkö ole aikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi? Täytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit minulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?
— Niin sanoin, — toisti Gilbert.