— Tiedätkö, — mutisi Rousseau matalalla äänellä, — mitä merkitsee laahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat syntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa, minkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään äitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun hylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys loukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena vasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin kymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa hoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata voimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka itse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii kostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä kirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen elävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse, arvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa opeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka pitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin, minulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa povessani: "Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi! Voi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa kadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on ajanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä teosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka nälkä on pakoittanut rikoksen teille!"
Nämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin nojatuoliinsa.
— Ja kuitenkaan, — jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että se sävyltään muistutti rukousta, — en ole suinkaan ollut niin rikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti osaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja ajattelin: "Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee hänen unohtaa." No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet kuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut, sinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.
— Siis, — kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, — ette olisi koskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden elatukseen?
— En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin vannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!
Ja Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.
— Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? — kysyi
Gilbert.
— Riittää, riittäähän se, — sanoi Rousseau.
— Hyvä, — virkkoi Gilbert, — kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.
— Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään lapsesi, — sanoi Rousseau. — Mutta puhuit rikoksesta. Sinua etsitään, ajetaan ehkä takaa…