— Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana… Selittäkää se minulle, monsieur.
Filip ei vastannut.
— Tohtori Louis, — jatkoi dauphine, — kertoi minulle, että Versaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle, ja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi… Siinä kaikki, mitä minulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani vain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta; minun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti suurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!
— Vilpittömiä kyyneleitä, madame, — virkkoi Filip rajusti sykkivin sydämen, — kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.
— Luulen huomanneeni, — jatkoi prinsessa, — että isänne oli pakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö varmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne…
— Madame, — ehätti Filip, — sisareni kaipaa ainoastaan teidän korkeuttanne.
— Ja hän kärsii… Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa parantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!
— En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne kärsivällisyyttä, — sanoi Filip. — Sisareni sairaus johtuu syvästä surusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de Taverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne ja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen puhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli anoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen toteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.
— Hän siis tahtoo mennä luostariin?
— Niin, madame.