— Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää, — keskeytti Gilbert. — Se on muuten sama lapsi, josta Villers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on kertonut.
Madeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja kerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.
— Minua ei ole petetty, — sanoi hän; — te olette kelpo vaimo. Isäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se täällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti onnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut kuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?
— Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi silloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.
— Äiti Madeleine, — virkkoi Gilbert ylpeästi, — tästä lapsesta maksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee kaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.
— Jessus! — huudahti Madeleine. — Paljon kiitoksia, monsieur.
— Tässä on ensimäisestä vuodesta, — jatkoi Gilbert, asettaen pöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain naisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange Pitou kuroitti riistävän kätensä.
— Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? — huomautti imettäjä arasti.
— Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, — virkkoi Gilbert; — imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko tyytyväinen?
— Oi kyllä, hyvä herra!