— Älkää laskeko noin leikkiä tästä asiasta, monsieur, — sanoi vanhus säyseästi. — Ihmisen kuolema on aina onnettomuus jollekulle, ja kuninkaan kuolema on usein suuri onnettomuus kaikille.
— Myöskin Ludvig XV:n kuolema? — keskeytti nuori mies ivallisesti. — Ah, rakas opettajani, tekö, joka olette niin rohkea ajattelija, puolustatte sellaista väitettä!… Oh, tunnen kyllä merkillisten lauseittenne voiman ja älykkyyden, mutta tähän en sentään yhdy…
Vanhus pudisti päätänsä.
— Ja, — lisäsi nuori mies, — miksi ajatellakaan kuninkaan kuolemaa? Kuka siitä puhuu? Kuninkaalla on isorokko; sen taudin kaikki tunnemme. Häntä hoitavat Bordeu ja Martinière, jotka ovat taitavia miehiä alallaan… Panisinpa vetoa, että Ludvig Rakastettu siitä toipuu, rakas mestarini. Mutta tällä kertaa Ranskan kansa ei tukehdu kirkkoihin yhdeksänpäiväisissä hartaudenharjoituksissa ja esirukouksissa, kuten kuninkaan ensimäisen sairauden aikana… Niin, nähkääs, kaikki kuluu.
— Hiljaa, — virkkoi vanhus säpsähtäen, — hiljaa! Sillä minä sanon teille, että puhutte miehestä, jonka päällä tällä hetkellä lepää Jumalan sormi…
Kummastuneena tästä omituisesta kielestä nuori mies katsahti vaivihkaa linnan julkisivuun tuijottavaan puhetoveriinsa.
— Onko teillä sitten joitakin varmempia uutisia? — kysyi hän.
— Katsokaa, — vastasi vanhus osoittaen sormeltaan erääseen palatsin ikkunaan. — Mitä tuolla näette?
— Valaistun ikkunan… Sitäkö tarkoitatte?
— Niin… mutta millä lailla valaistun?