— Kas nyt, — sanoi vaimo asettaen kuuman maidon meluisasti aivan kirjan päälle, — siinä ylpeä herrani peilailee itseään kuvastimessaan. Monsieur lukee kirjojansa. Hra Rousseau ihailee itseään!
— No, Teresia, — virkkoi filosofi, — kärsivällisyyttä; jätä minut, en ole leikkituulella.
— Oi niin, se on suurenmoista, eikö olekin? — vastasi toinen ivallisesti. — Sinä haltioidut! Mitenkä kirjailijoilla on niin paljon turhamaisuutta, niin paljon vikoja, ja kuitenkin sallivat niitä niin vähän meille nais-paroille? Jos minä rohkenen katsahtaa pieneen kuvastimeeni, niin monsieur toruu minua ja nimittää minua keimailijaksi.
Hän jatkoi tähän sävyyn, tehden mies-poloisen onnettomimmaksi ihmiseksi, ikäänkuin ei luonto siitä huolimatta olisi varustanut Rousseauta perin rikkailla lahjoilla.
Filosofi joi maitonsa, kastamatta leipää. Hän hautoi jotakin mielessään.
— Kah, sinä mietiskelet! — virkkoi Teresia. — Sinä aiot jälleen kyhätä jonkun kirjan, joka on täynnä häijyyksiä…
Rousseau värisi.
— Sinä haaveilet ihannenaisistasi, — sanoi hänelle Teresia, — sepität taas kirjoja, joita nuoret tytöt eivät uskalla lukea… tai ehkä herjauksia, jotka joutuvat pyövelin käden poltettaviksi.
Marttyyria puistatti. Teresia oli osannut kipeään kohtaan.
— Ei, — vastasi filosofi. — Minä en enää kirjoita mitään pahennusta herättävää… Tahdon päinvastoin laatia kirjan, jonka kaikki kunnon ihmiset lukevat ilolla ja riemulla…