— Ohoh, — huudahti Teresia, vieden kupin pois. — Se on mahdotonta; sinun mielesi on täynnä pelkkiä rivouksia… Vielä jokunen päivä sitten kuulin sinun lukevan jotakin kohtaa, en tiedä mitä, ja puhuit jumaloimistasi naisista… Sinä olet satyyri, noita!
Sana noita oli Teresian sanavaraston kauheimpia solvauksia. Se aiheutti Rousseaussa aina pöyristystä.
— No, no, hyvä ystäväni, — tyynnytteli hän; — saat nähdä, että tulet tyytyväiseksi… Tahdon kirjoittaa, että olen keksinyt keinon parantaa maailmaa siinä tapahtuvien muutosten tuottamatta kärsimystä ainoallekaan ihmiselle. Niin, niin, rupean kypsyttämään tätä tuumaa. Ei vallankumouksia, suuri Jumala! Ei vallankumouksia, hyvä Teresiani!
— Sittenpähän nähdään, — sanoi hänen emäntänsä. — Kuule, kello soi!
Teresia palasi hetkisen päästä, seurassaan komea nuori mies, jota hän pyysi odottamaan etuhuoneessa.
Sitten hän saapuen jälleen Rousseaun luo, joka jo teki muistiinpanoja lyijykynällä, virkkoi:
— Kiirehdi korjaamaan pois nuo häpeälliset tekeleesi. Täällä on eräs, joka tahtoo sinua tavata.
— Kuka hän on?
— Eräs herra hovista.
— Eikö hän ole ilmoittanut sinulle nimeänsä?