Vapaus ei ole alkuaine kuin kulta, vaan se on kukka, se on hedelmä, se on taideluoma, se on tuote. Sitä täytyy viljellä, jotta se puhkeisi kukkaan ja kypsyisi hedelmäksi. Vapaus on kunkin yksilön oikeutta tehdä omaksi edukseen, tyydytyksekseen, hyvinvoinnikseen, huvikseen ja kunniakseen kaikki, mikä ei lonkkaa toisen vastaavia etuja. Se on osittaista luopumista henkilökohtaisesta riippumattomuudesta, jotta saataisiin syntymään yleisen vapauden varasto, josta jokainen ammentakoon määräaikoina yhtä suuren osuuden. Vapaus on vieläkin enempää, se on maailmalle asetettua velvoitusta, ettei saa supistaa sitä valistuksen, edistyksen, etuoikeuksien määrää, joka on saavutettu, jonkun kansan, valtion tai rodun itsekkääseen toimipiiriin, vaan päinvastoin jokaisen yksilön, jokaisen yhteisön on jaettava niitä täysin käsin aina milloin joku köyhä yksilö tai niukkavarainen yhteisö pyytää päästä tämän aarteen jaolle.
»Ei tarvitse pelätä tämän aarteen ehtyvän, sillä vapaudella on jumalallinen kyky lisääntyä itsestään ja se muistuttaa sikäli maata kostuttavien suurten virtojen uomaa, joka lähteiltään on sitä täydempi, mitä vuolaampina virrat siitä lähtevät. Sellainen on vapaus, se on taivaan mannaa, johon jokaisella on oikeus ja joka valitun kansan, päästyään siitä osalliseksi, on jaettava kaikkien kansojen kanssa, jotka pyytävät siitä osansa. Sellainen on vapaus minun käsittääkseni», jatkoi Cagliostro, välittämättä vastata suoraan sille, joka oli tämän välikysymyksen tehnyt. »Siirtykäämme nyt yhdenvertaisuuteen.»
Valtavat hyväksymishuudot kohosivat salin holvilakeen asti ja palkitsivat puhujan sillä hyväilyllä, joka on kaikkein suloisinta, ellei miehen sydämelle, niin ainakin hänen kunnianhimolleen, — nimittäin kansansuosiolla.
Mutta ikäänkuin tottuneena moisiin ihmisten ylistelyihin Cagliostro kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.
»Veljet», sanoi hän, »hetket rientävät, aika on kallista. Jokainen minuutti ajasta, jonka pyhän asiamme viholliset saavat käyttää hyväkseen, kaivaa maata aitamme tai nostaa esteitä tiellemme. Sallikaa minun siis selittää teille, mitä on yhdenvertaisuus, kuten olen selittänyt, mitä on vapaus.»
Näitä sanoja seurasivat moninkertaiset hiljaa!-huudot, sitten syntyi syvä hiljaisuus ja Cagliostron sanat kuuluivat selvinä, kaikuvina, ponnekkaina.
»Veljet», sanoi, »en halua loukata teitä uskomalla, että kukaan teistä olisi hetkeäkään rinnastanut tätä houkuttelevaa yhdenvertaisuus-sanaa aineen ja älyn yhdenvertaisuuden kanssa. Ei, te tiedätte erinomaisen hyvin, että sen laatuinen yhdenvertaisuus on ristiriidassa todellisen filosofian kanssa ja että luonto itse on ratkaissut tämän suuren kysymyksen istuttamalla tammen rinnalle isopin, sijoittamalla vuoren viereen kummun, panemalla virran sivulle puron, valtameren liepeelle järven, neron rinnalle typeryyden. Kaikki maailman mahtikäskyt eivät alenna vaaksan vertaakaan Chimborazon, Himalajan tahi Mont-Blancin huippuja, ei ainoakaan ihmisten laatima määräys voi sammuttaa Homeroksen, Danten tai Shakespearen nerontulta. Kukaan ei ole voinut ajatellakaan, että lain pyhittämä yhdenvertaisuus olisi aineellista ja ruumiillista yhdenvertaisuutta ja että päivänä, jolloin tämä laki piirrettäisiin hallitusmuodon kivitauluun, ihmissuku saisi Goliatin vartalon, Cidin uljuuden tai Voltairen nerouden. Ei, yksilöinä tai joukkoina, me olemme täydellisesti käsittäneet ja meidän tulee aina täydellisesti käsittää, että kysymys on selvästi ja yksinkertaisesti yhteiskunnallisesta yhdenvertaisuudesta. Mutta, veljet, mitä on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus?
YHDENVERTAISUUS!
Yhdenvertaisuus on kaikkien perintönä kulkevien etuoikeuksien poistamista, se merkitsee vapaata pääsyä kaikkiin: virkoihin, kaikkiin virka-arvoihin, kaikkiin arvoasteihin, lyhyesti, se on palkkio, joka suodaan ansioille, kyvylle, hyveelle, eikä enää läänitys, joka myönnetään jollekin kastille, jollekin suvulle, jollekin rodulle. Valtaistuin — edellyttäen, että valtaistuin säilyy — ei ole tai oikeammin ei tule olemaan muuta kuin korkein valtasija, jolle kaikkein arvokkain voi päästä, ja kaikille alemmille asteille pääsevät kykyjensä mukaan ne, jotka ovat alempien asteitten arvoisia, ilman että kukaan levottomana kysyy, miltä tasolta ovat lähtöisin kuninkaat, ministerit, neuvostojäsenet, kenraalit, tuomarit. Kuninkuus tai tuomarinarvo, kuninkaan valtaistuin tai presidentin tuoli eivät siis enää siirry jossakin rodussa perintönä, vaan ne ratkaistaan vaalilla. Valtioneuvosto, sota-asiat, lainsäädäntö eivät enää ole jonkun säätyluokan yksinoikeutta, vaan ne määrää kyky. Taiteissa, tieteissä, kirjallisuudessa ei enää tavata suosikkijärjestelmää, vaan kilpailua. Sellainen on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus! Ja rinnan kasvatuksen kanssa, joka ei ainoastaan ole kaikille ilmaista ja kaikkien saatavissa, vaan lisäksi kaikille pakollista, aatteet kehittyvät ja yhdenvertaisuus kasvaa niiden mukana. Yhdenvertaisuus ei saa jäädä lietteeseen, sen on noustava kaikkein korkeimmille huipuille. Sellainen suuri kansa kuin Ranskan kansa voi tunnustaa vain kehittyvän yhdenvertaisuuden eikä taantuvaa. Taantuva yhdenvertaisuus ei ole Titanin, vaan ryövärin. Se ei ole enää Prometeuksen kaukasialainen leposija, se on Prokrusteen vuode. Kas, sellainen on yhdenvertaisuus!»
Oli mahdotonta käydä toisin kuin että tällainen määritelmä sai osakseen yleisen hyväksymisen valistuneessa, kunnianhimoisessa kuulijakunnassa, missä jokainen, harvoja vaatimattomia luonteita lukuunottamatta, vaistomaisesti näki naapurissaan tulevan kohoamisensa porrasaskelen. Jälleen kajahtikin salissa eläköön- ja hyvä-huutojen jyrinä, mikä todisti, että tässä kokouksessa oli henkilöitä, jotka toiminnan hetken koittaessa käsittäisivät yhdenvertaisuudella jotakin muuta kuin Cagliostro, mutta jotka silloisena teorian hetkenä hyväksyivät yhdenvertaisuuden sellaiseksi kuin sen käsitti heidän valitsemansa omituisen päällikön valtava nero.