»Tiedättekö», sanoi tämä, »mistä eilen kansalliskokouksessa kiisteltiin?»
»Kyllä tiedän. Kaivoksista.»
»Se kysymys on vielä huonosti tunnettu, vähän tai ei ollenkaan tutkittu. Omistajien ja hallituksen etuja ei ole riittävästi selvitetty. Sitäpaitsi kreivi de la Marck, uskollinen ystäväni, oli hyvin huolissaan tämän kysymyksen ratkaisusta, sillä siitä riippui puolet hänen omaisuudestaan. Hänen rahamassinsa, hyvä tohtori, on alati ollut minulle auki. Minun oli osoitettava kiitollisuuttani. Minä puhuin tai oikeammin laukaisin viisi kertaa. Viimeinen laukaus ajoi viholliset pakosalle, mutta olin itsekin jäädä tanterelle. Mutta kotiin palattuani halusin silti juhlia voittoa. Kutsuin muutaman ystävän illalliselle. Me nauroimme ja lörpöttelimme kello kolmeen saakka aamulla, jolloin mentiin levolle. Kello viisi aloin tuntea vatsanväänteitä. Huusin kuin mieletön. Teisch pelästyi kuin hölmö ja lähetti noutamaan teitä. Nyt olette yhtä viisas kuin minäkin. Tässä valtimo, tässä kieli. Kärsin kuin kadotukseen tuomittu. Päästäkää minut tästä tuskasta, jos voitte. Minä puolestani vakuutan, etten sekaannu koko juttuun.»
Gilbert oli taitava lääkäri. Kieltä tutkimatta ja valtimoa koettamatta hän voi todeta Mirabeaun tilan vakavuuden. Potilas oli tukehtumaisillaan, hän tuskin jaksoi hengittää, kasvot olivat pöhistyneet, sillä veri oli tukkeutunut keuhkoihin, hän valitti jalkojen ja käsien tuntuvan kylmiltä ja silloin tällöin ankara tuska pusersi hänen huuliltaan voihkaisun tai parahduksen.
Tohtori halusi silti varmistua, oliko hänen käsityksensä asiasta oikea ja koetti valtimoa.
Sen sykintä oli nytkähtelevää ja epätasaista.
»No niin», sanoi Gilbert, »tällä kerralla vielä selviydytään, mutta oli jo aikakin minun tulla!»
Tyynesti ja nopeasti, kuten nerokas mies ainakin, hän otti taskustaan haavurilippaan.
»Ahaa, te aiotte iskeä minusta suonta, niinkö?» sanoi Mirabeau.
»Ja heti paikalla.»