Huomattuaan tohtorin tuo varjo parahti hiljaa ja katosi ovesta, joka oli pantu raolleen helpottamaan tätä katoamista, joka muistutti pakoa.
»Kuka on tuo nainen?» kysyi Gilbert.
»Se on hän», vastasi Teisch.
»Kuka hän?»
»Nainen, joka on kuningattaren näköinen.»
Gilbertin mieleen juolahti toistamiseen sama ajatus, kun hän jälleen kuuli tuon lauseen. Hän astui pari askelta kuin tavoittaakseen äskeisen haamun. Mutta sitten hän pysähtyi.
»Mahdotonta!» jupisi hän.
Ja hän jatkoi matkaansa jättäen iäkkään palvelijan epätoivoissaan tuumimaan, miksei niin oppinut mies kuin tohtori ryhtynyt manaamaan pois sitä pahaa henkeä, joka hänen varman vakaumuksensa mukaan oli helvetin lähetti.
Mirabeau vietti rauhallisen yön. Varhain seuraavana aamuna hän kutsui Teischin ja käski tämän avata ikkunat, jotta hän saisi hengittää raitista ulkoilmaa.
Ainoa seikka, joka huolestutti vanhaa palvelijaa, oli se kuumeinen kärsimättömyys, joka näytti vallanneen potilaan.