Tästä alkaen Mirabeaun viimeiset hetket olivat tosiaan yhtämittaista kuolemankamppailua.
Gilbert piti lupauksensa ja pysytteli hänen vuoteensa ääressä viimeiseen hetkeen saakka.
Niin tuskallista kuin onkin katsella tätä aineen ja hengen välistä viimeistä ottelua, on siinä alati jotakin uutta opittavaa lääkärille ja ajattelijalle.
Mitä suurempi nero on kysymyksessä, sitä merkittävämpää on tarkata, kuinka tämä nero kestää taistelun kuolemaa vastaan, joka lopulta sen taistelun voittaa.
Tätä kuolevaa suurmiestä katsellessaan Gilbert johtui lisäksi toisiin synkkiin ajatuksiin.
Miksi Mirabeau kuoli, hän, jolla oli jättiläisluonne, Herakleen ruumis?
Senkö vuoksi, että hän oli kohottanut kätensä tukeakseen luhistumaisillaan olevaa kuninkuutta? Senkö vuoksi, että häneen oli hetken nojannut sen onnettomuutta tuottavan naisen käsivarsi, jonka nimi oli Marie-Antoinette?
Eikö Cagliostro ollut hänelle ennustanut jotakin sensuuntaista Mirabeaun kuolemasta? Eivätkö nuo kaksi omituista olemusta, jotka hän oli tavannut ja joista toinen turmeli tuon Ranskan suuren puhujan, kuninkuuden tukijan, maineen ja toimen hänen terveytensä, eivätkö ne olleet todistamassa hänelle, Gilbertille, että kaikki esteet murtuisivat Bastiljin tavoin tuon miehen edestä tai oikeammin hänen edustamansa aatteen tieltä?
Gilbertin pohtiessa juurtajaksain näitä kysymyksiä Mirabeau liikahti ja avasi silmänsä.
Hän astui elämään tuskien portista.