Hän yritti puhua, mutta turhaan. Mutta kaukana siitä, että tämä uusi koettelemus olisi masentanut hänet, huomattuaan kielensä käyneen mykäksi hän hymyili ja ilmaisi silmillään kiitollisuutta, jota hän tunsi Gilbertiä ja niitä kohtaan, jotka osanotollaan saattoivat häntä tällä kuolemaan johtavan tien viimeisellä levähdyspaikalla.
Yksi ainoa ajatus näytti häntä huolestuttavan. Vain Gilbert osasi arvata, mikä se oli.
Potilas ei voinut arvioida, kuinka kauan hän oli virunut äskeisessä tainnostilassaan. Oliko sitä kestänyt tunnin? Vai kokonaisen päivän? Oliko kuningatar tuon tunnin tai päivän kuluessa lähettänyt tiedustelemaan hänen vointiaan?
Hän noudatti alhaalta luettelon, johon jokainen, lähettinsä välityksellä tai henkilökohtaisesti, kirjoitti nimensä.
Mutta mikään nimi, joka olisi tiedetty kuninkaallisen perheen uskotuksi, ei ilmaissut siltä taholta tulleen edes epävirallista osanottoa.
Teisch ja Jean kutsuttiin paikalle ja heiltä kyseltiin. Ketään ei ollut tullut, ei kamaripalvelijaa, ei airutta.
Silloin Mirabeaun nähtiin ponnistavan viimeiset voimansa lausuakseen vielä jonkun sanan, ponnistavan voimansa kuten kuuluu tehneen Kroisoksen poika, joka nähdessään kuoleman uhkaavan isäänsä sai murretuksi kielensä kahleet ja huudetuksi: »Sotamiehet, älkää surmatko Kroisosta!»
Mirabeau onnistui.
»Oh», huudahti hän, »eivätkö he siis älyä, että minun kuolemani jälkeen he ovat hukassa? Minä vien hautaan kuninkuuden ja minun haudallani vehkeilijät jakavat keskenään sen sirpaleet…»
Gilbert riensi sairaan luo. Taitava lääkäri toivoo niin kauan kun on elämää. Eikö hänen velvollisuutensa olisi turvautua tieteen apukeinoihin salliakseen tuon kaunopuheisen suun lausua vielä muutamia sanoja?