Hän tiputti lusikkaan pari kolme pisaraa sitä vihertävää nestettä, jota hän oli varemmin antanut Mirabeaulle kokonaisen pullollisen. Sekoittamatta sitä tällä kerralla viinaan hän vei annoksen potilaan huulille.
»Ah, hyvä tohtori», sanoi Mirabeau hymyillen, »jos tahdotte elämäneliksiirin vaikuttavan minuun, antakaa minulle sitä koko lusikallinen tai täysi pullollinen».
»Kuinka niin?» kysyi Gilbert ja silmäili potilasta tutkivasti.
»Luuletteko te», vastasi Mirabeau, »että minä, kaiken väärinkäyttäjä, olisin pitänyt hallussani tätä elämänaarretta käyttämättä sitäkin väärin? Ei, ei! Minä tutkitutin nesteenne, Aeskulapiuksen kelpo oppilas. Sain selville, että sitä valmistetaan Intian-hampun juuresta, ja siitä lähtien olen juonut sitä, en vain tipoittain, vaan lusikoittainkin, en ainoastaan elääkseni, vaan myöskin uneksiakseni.»
»Onneton, onneton!» jupisi Gilbert. »Minun olisi pitänyt arvata, että vuodatin teihin myrkkyä.»
»Suloista myrkkyä, tohtori, myrkkyä, jonka avulla olen elämäni viimeiset hetket tehnyt kaksi, neljä, sata kertaa pitemmiksi ja jonka avulla olen nelikymmenvuotiaana elänyt satavuotiaan elämää ja jonka avulla olen unessa saanut kaikki, mitä minulta todellisuudessa puuttui: voimaa, rikkautta, lempeä… Ah, tohtori, älkää katuko, päinvastoin, onnitelkaa itseänne. Jumala oli suonut minulle todellisen, alakuloisen, karun, värittömän, onnettoman, vähän tavoiteltavan elämän, joka ihmisen täytyy alati olla valmis luovuttamaan hänelle takaisin korkoa kasvavana lainana. Tohtori, en tiedä, tulisiko minun kiittää Jumalaa elämästäni, mutta tiedän, että minun on kiitettävä teitä myrkystänne. Täyttäkää siis lusikka, tohtori, ja antakaa se minulle.»
Tohtori noudatti Mirabeaun toivomusta ja ojensi potilaalle juoman, jonka tämä mielihyvin nautti.
Lyhyen vaitiolon jälkeen Mirabeau sanoi, ikäänkuin iäisyyden lähestyessä kuolema olisi sallinut hänen kohottaa tulevaisuuden verhoa:
»Ah, tohtori, onnellisia ne, jotka kuolevat vuonna 1791! He saavat nähdä vallankumouksen loistavimmassa, puhtaimmassa muodossaan. Toistaiseksi ei mitään näin suurta vallankumousta ole suoritettu näin vähättä verettä. Se johtuu siitä, että se on toistaiseksi kehittynyt etupäässä ihmismielessä. Koittaa hetki, jolloin se muuttuu teoksi ja toiminnaksi. Luulette kai, että Tuileries-palatsissa minua kaivataan. Ei sinne päinkään. Kuolemani vapauttaa heidät tehdyistä sitoumuksista. Minun kanssani heidän täytyi hallita jonkunlaisen järjestelmän mukaan. Minä en olisi enää ollut tuki, vaan haitta. Hän puolustautui veljelleen seuraavin sanoin: 'Mirabeau luulee neuvovansa minua eikä huomaa, että minä leikittelen hänellä’. Oh, senpä vuoksi halusinkin hänestä itselleni rakastajatarta enkä kuningatarta. Mikä kaunis osa historiassa, tohtori, miehelle, joka toisella kädellä tukee nuorta vapautta ja toisella vanhaa kuninkuutta ja joka pakottaa ne kulkemaan samassa tahdissa samaa päämäärää kohden, kohti kansan onnea ja kuninkuuden kunnioittamista! Se oli kenties toteutettavissa, se oli kenties haavetta. Mutta olen varma, että vain minä olisin voinut sen haaveen toteuttaa. Mieltäni ei pahoita, tohtori, että kuolen, vaan että kuolen kesken töitäni ja että olen ryhtynyt yritykseen, jota en ole ehtinyt suorittaa loppuun. Kuka nostaa kunniaan aatteeni, jos aatteeni pettää, epäonnistuu, tuhoutuu? Mitä minusta tiedetään, tohtori, on juuri se, mitä minusta ei tulisi tietää: epäsäännöllinen, mieletön, irstaileva elintapani. Minun kirjoituksistani luetaan ainoastaan Kirjeeni Sophielle, Erotika Biblian, Preussilainen monarkia, häväistyskyhäykset ja riettaat kirjat. Minun soimataan neuvotelleen hovin kanssa ja soimataan nimenomaan sen vuoksi, ettei näistä neuvotteluista tule, mitä niistä piti tulla. Minun työni jää muodottomaksi sikiöksi, päättömäksi kummitukseksi. Ja kuitenkin minua tuomitaan, minua, joka kuolen kahdenviidettä vuoden ikäisenä, ikäänkuin olisin elänyt kokonaisen ihmisiän, minua, joka katoan myrskyn mukana ja olen saanut herkeämättä uhmata aaltoja ja kulkea jyrkänteen partaalla, minua tuomitaan, ikäänkuin olisin kaiken aikani vaeltanut valtamaantiellä, joka on kivetty laeilla, asetuksilla ja säädöksillä. Tohtori, sanokaa, kenen huostaan uskon — en tuhlattua omaisuuttani, mikä onkin toisarvoinen seikka, koska minulla ei ole lapsia — vaan kenen huostaan uskon häväistyn muistoni, muiston, jonka perintö joskus voi tuoda kunniaa Ranskalle, Euroopalle, maailmalle…?»
»Mutta miksi siis haluatte kuolla näin pian?» kysyi Gilbert alakuloisena.