»Niin, niin, toisinaan on hetkiä, jolloin kysyn itseltäni samaa mitä tekin. Mutta kuulkaa: minä en voisi mitään hänettä eikä hän välitä minusta. Minä tein lupauksia kuin hullu, vannoin valoja kuin hölmö, järkeni ja sydämeni hullaannuttamana, eikä hän luvannut mitään… Kaikki on nyt niin hyvin kuin voi olla, tohtori, ja jos te lupaatte yhden asian, ei vähäisinkään kaipaus katkeroita niitä harvoja hetkiä, jotka vielä saan elää.»
»Hyvä jumala, mitäpä minä voin teille luvata?»
»No niin, luvatkaa, että jos minun siirtymiseni tästä elämästä toiseen tulee liian vaikeaksi, liian tuskalliseksi, luvatkaa, tohtori — ei ainoastaan lääkärinä, vaan lisäksi ihmisenä, ajattelijana — luvatkaa helpottaa sitä siirtymistä!»
»Miksi sitä pyydätte?»
»Ah, sanon sen teille. Siksi, että vaikka tunnenkin kuoleman olevan lähellä tunnen samalla minussa olevan paljon elinvoimaa. Minä en kuole vainajana, tohtori, minä kuolen elävänä ja viimeinen askel tulee työlääksi astua.»
Tohtori kumartui Mirabeauhun päin.
»Olen luvannut, etten poistu luotanne, hyvä ystävä», sanoi hän. »Jos Jumala — ja toivon vielä, ettei niin käy — jos Jumala on tuominnut elämänne sammumaan, niin luottakaa ratkaisevalla hetkellä syvään alttiuteeni. Teen voitavani. Jos kuolema tulee, olen minäkin läsnä!»
Olisi voinut sanoa, että potilas oli odottanut vain tätä lupausta.
»Kiitos», mutisi hän.
Ja hän painui takaisin pielukselleen.