Vaikka lääkärin velvollisuus onkin vuodattaa potilaan mieleen toivon viimeinenkin pisara, ei Gilbert nyt enää toivonut mitään. Se runsas hashish-annos, jonka Mirabeau oli nauttinut, oli volta-iskun lailla hetkeksi palauttanut sairaan puhekyvyn ja lihasliikunnon ohella palauttanut myöskin ajatuselämän, jos niin voi sanoa. Mutta kun hän herkesi puhumasta, laukesivat lihakset, ajatuselämä sammui ja kuolema, joka oli viimeisen kohtauksen aikana painanut leimansa hänen kasvoilleen, palasi entistä selvempänä hänen piirteihinsä.
Kolme tuntia hänen jääkylmä kätensä oli tohtori Gilbertin kädessä. Näiden kolmen tunnin aikana, kello neljästä seitsemään, tuskat lientyivät siihen määrään, että kaikki, jotka halusivat, saivat tulla katsomaan häntä. Hän näytti nukkuvan.
Mutta kellon kahdeksatta käydessä Gilbert tunsi potilaan käden jäykistyvän. Kouristus oli niin ankara, ettei hän voinut enää epäillä sen laatua.
»Kas niin», sanoi hän, »kamppailun hetki on koittanut, todellinen kuolintuska alkaa».
Potilaan otsalle kihosi hiki, hänen silmänsä aukenivat ja niissä välähti salama.
Hän viittasi kädellään haluavansa juoda.
Hänelle tarjottiin kiireesti vettä, viiniä ja sitruunamehua, mutta hän ravisti päätänsä.
Sitä hän ei halunnut.
Hän viittasi kädellään, että hänelle tuotaisiin kynä, mustetta ja paperia.
Hänen toivomustaan noudatettiin yhtä paljon hänen mielikseen kuin siksi, ettei ainoakaan tämän neron lausuma, vaikkapa hourailtu sana hukkaantuisi.