Suru oli tavaton, yleinen. Tuokiossa se levisi keskuksesta laitakaupungille, Antinin viertotieltä Pariisin tulliporteille, Kello oli puoli yhdeksän aamulla.
Kansa puhkesi haikeihin valitushuutoihin. Sitten ryhdyttiin valmistamaan surun ilmaisua.
Juostiin teattereihin, näytäntöilmoitukset revittiin ja ovet suljettiin.
Eräässä Antinin viertotien varrella olevassa hotellissa piti sinä iltana tanssittaman; hyökättiin hotelliin, tanssiparit hajoitettiin ja soittokoneet särjettiin.
Kansalliskokouksessa puheenjohtaja ilmoitti, minkä tappion kansalliskokous oli kärsinyt.
Silloin nousi Barnave puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskokous merkitsisi tämän surupäivän pöytäkirjoihin sen syvän surun ilmaisun, jota se tunsi menettäessään suurmiehensä, ja vaati, että isänmaan nimessä kaikkia kansalliskokouksen jäseniä kehoitettaisiin olemaan mukana vainajan hautajaisissa.
Seuraavana päivänä, huhtikuun 3:na, Pariisin departementin edustajat tulivat kansalliskokouksen istuntoon, pyysivät ja saivat luvan, että Sainte-Genevièven kirkko muutettaisiin Pantheoniksi, joka pyhitettäisiin suurmiesten leposijaksi, ja että Mirabeau haudattaisiin sinne ensimmäisenä.
Seuraavana päivänä kello neljä iltapäivällä kansalliskokous lähti mieslukuisena maneesista ja suuntasi kulkunsa Mirabeaun asunnolle, missä sitä odotteli departementin puheenjohtaja, kaikki ministerit ja satatuhatta kansalaista.
Mutta näiden sadantuhannen joukossa ei ollut ketään edustamassa kuningatarta.
Kulkue lähti liikkeelle.