Ensimmäisenä kulki Lafayette, kuningaskunnan kansalliskaartien ylipäällikkö.
Häntä seurasi Tronchet, kansalliskokouksen puheenjohtaja, kuninkaallisesti kahdentoista nauhaniekka-vahtimestarin ympäröimänä.
Sen jälkeen ministerit.
Sitten kansalliskokouksen jäsenet, puolueryhmitystä noudattamatta,
Sieyès esimerkiksi Charles de Lamethin rinnalla.
Kansalliskokouksen perässä tuli jakobini-kerho, toinen kansalliskokous, joka kunnostautui surunilmaisullaan, teeskentelevällä pikemmin kuin todellisella. Se oli määrännyt viikkoisen surun. Robespierre, joka oli liian varaton kustantaakseen itselleen uuden puvun, oli sen lainannut, kuten varemmin Franklinin kuolemaa surtaessa.
Tämän jälkeen pariisilaisväestö kokonaisuudessaan kahden kansalliskaartilaisjonon välissä. Kaartilaisia oli yli kolmekymmentä tuhatta.
Surumusiikki, jossa ensimmäistä kertaa kuultiin kahden siihen asti tuntemattoman soittokoneen, trumpetin ja tamtamin, äänet, antoi poljennon tämän suunnattoman joukon askelille.
Vasta kello kahdeksaksi saavuttiin Saint-Eustachen kirkolle. Ruumispuheen piti Cérutti. Puheen loputtua kirkossa olevat kymmenentuhatta kansalliskaartilaista laukaisivat yhtaikaa kiväärinsä. Kansalliskokouksen jäsenet, jotka eivät olleet odottaneet moista laukausta, kiljahtivat. Jyrähdys oli niin voimakas, ettei ainoatakaan ikkunaruutua jäänyt eheäksi. Olisi voinut luulla, että temppelin holvilaki sortuisi ja kirkko luhistuisi vainajan hautakummuksi.
Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle soihtujen valossa. Oli tullut hämärä; se ei vain peittänyt niitä katuja, joita pitkin oli kuljettava, vaan se oli tunkeutunut kulkijoitten sydämeenkin.
Mirabeaun kuolema oli tosiaankin synnyttänyt poliittisen hämmingin. Mikä suunta oli valittava Mirabeaun kuoltua? Ei ollut enää häntä, taitavaa ajomiestä, ohjaamassa niitä tulisia juoksijoita, joita sanotaan kunnianhimoksi ja vihaksi. Jokainen tunsi, että hänen mukanaan meni hautaan jotakin, mikä tästedes puuttuisi kansalliskokouksesta: rauhanhenki, joka valvoi taistelun tuoksinassakin, sydämenhyvyys, joka peittyi hengen väkivaltaisuuteen. Tämä kuolema oli vienyt kaikilta jotakin: rojalisteilla ei ollut enää kannustinta, vallankumouksellisilla ei enää ohjaksia. Tästedes ajoneuvot vierisivät nopeammin ja viettävä tie olisi vielä pitkä. Kuka osasi sanoa, minne matka johtaisi, voitonkukkulalleko vai tuhonkuiluun?