Sydänyöllä saavuttiin Pantheoniin.
Kulkueesta puuttui vain yksi mies: Pétion.
Miksi Pétion oli poissa? Hän selitti syyn seuraavana päivänä ystävilleen, jotka soimasivat häntä tästä poissaolosta.
Hän oli lukenut, — niin hän sanoi, — vastavallankumouksellisen salaliittosuunnitelman, jonka Mirabeau oli omalla kädellään kirjoittanut.
Kolme vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä syyspäivänä, ei enää maneesissa, vaan Tuileries-palatsin salissa, kun kansalliskonventilla, joka oli surmannut kuninkaan, surmannut kuningattaren, surmannut girondistit, surmannut kordelierit, surmannut jakobinit, surmannut vuorelaiset, surmannut itsensäkin, ei ollut enää eläviä surmattavana, alkoi se surmata vainajia. Silloin se selitti villin iloisena, että se oli erehtynyt arvostellessaan Mirabeauta ja ettei sen silmissä nerous voi puolustaa lahjottavuutta.
Tehtiin uusi päätös, joka karkoitti Mirabeaun Pantheonista.
Vahtimestari tuli kirkon kynnykselle lukemaan päätöstä, joka julisti Mirabeaun arvottomaksi lepäämään Voltairen, Rousseaun ja Descartesin rinnalla ja joka määräsi kirkon vartijan luovuttamaan hänelle ruumiin.
Silloin kuultiin äänen, hirveämmän sitä ääntä, joka kerran kuultiin
Josafatin laaksossa, huutavan liian aikaisin:
»Pantheon, luovuta vainajasi!»
Pantheon totteli. Mirabeaun ruumis annettiin vahtimestarille, joka omien sanojensa mukaan siirrätti mainitun ruumisarkun tavalliseen hautuumaahan.