Niinpä kyllä, mutta tämä tavallinen hautuumaa oli Clamart, kuolemantuomion kärsineitten leposija.
Ja jotta hänen tomuansa kohdannut rangaistus vaikuttaisi kahta hirveämmältä, kuopattiin ruumisarkku yöllä ja saattueetta eikä hautakummulle pantu ristiä, ei kiveä, ei hautakirjoitusta.
Mutta kun myöhemmin muuan utelias, joka halusi tietää mitä muut eivät tiedä, kysyi eräältä iäkkäältä haudankaivajalta, opasti tämä miehen aution hautuumaan halki, pysähtyi sen keskivaiheille, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:
»Se on tässä.»
Ja kun utelias penäsi varmaa todistusta, selitti haudankaivaja:
»Se on tässä. Voin sen taata, sillä minä olin mukana arkkua kuoppaan pantaessa. Minä olin itsekin vierähtää hautaan, sillä se lyijyarkku oli vietävän painava.»
Tämä utelias oli Nodier. Eräänä päivänä hän opasti minut Clamartiin, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:
»Se on tässä.»
Yli viisikymmentä vuotta ovat myöhemmät sukupolvet tallanneet Mirabeaun tuntematonta hautakumpua. Eikö se ole riittävän pitkä sovitus kiistanalaisesta rikoksesta, joka oli pikemminkin Mirabeaun vihollisten rikos kuin hänen? Eikö olisi jo aika sopivassa tilaisuudessa penkoa tuota saastutettua multaa, kunnes löydetään se lyijyarkku, joka kerran painoi niin raskaasti haudankaivajan kättä ja jossa tunnettaisiin Pantheonista karkoitettu vainaja?
Mirabeau ei kukaties ansaitse Pantheonia, mutta varmaa ainakin on, että siunatussa maassa lepää paljon sellaisia, jotka häntä paremmin ansaitsisivat teloitettujen hautuumaan.