Niinkuin Herakles, joka siroitteli kaksitoista urotekoansa maailman kasvoille.
Vielä tänä päivänä — Mirabeau on ollut vainaja jo seitsemättäkymmentä vuotta — vielä tänä päivänä käydessänne Argenteuilissa voitte pysähtyä samoissa paikoissa, missä Mirabeaukin, mikäli talo ei ole asumaton ja kirkko hylätty, ja te tapaatte kyllä jonkun, joka kertoo teille yksityiskohtaisesti ja kuin eilispäivän tapahtumasta kaikki, mitä mekin olemme kertoneet.
Vaunut ajoivat ison kadun päähän asti. Sitten ne poikkesivat Argenteuilista Besonsin tielle. He olivat kulkeneet tätä tietä tuskin sataakaan askelta, kun Mirabeau näki oikealla kädellä erään puiston tuuheat puut, joiden seasta pistivät esiin linnan ja sen sivurakennusten liuskakivikatot.
Se oli Marais.
Tien oikealla laidalla, ennenkuin poiketaan linnan rautaportille johtavalle kujalle, oli muuan kurjannäköinen hökkeli.
Tämän hökkelin kynnyksellä istui vaimo puurahilla tuuditellen sylissään laihaa, kalpeaa, kuumeen jäytämää lapsukaista.
Puolikuollutta pienokaistaan tyynnyttelevä äiti-rukka tuijotti itkien ylös taivaaseen.
Hän haki apua sieltä, mistä sitä haetaan, kun ihmisavusta ei enää ole toivoa.
Mirabeau huomasi jo kaukaa tämän surullisen kohtauksen.
»Tohtori», sanoi hän, »minä olen taikauskoinen kuin entisajan ihminen. Jos tuo lapsi kuolee, en muuta Marais-palatsiin. Tuumikaa asiaa, se koskee teitä.»