»Mutta te kai tunnette hänet?»
»Tunnen, sire.»
»Herra de Charny», sanoi silloin kuningas äänessä ja eleissä sitä arvokkuutta, jonka hän määrättyinä hetkinä osasi loihtia esille, »tässä on sormus, jota minä pidän suuressa arvossa». — Ja hän otti sormestaan yksinkertaisen kultasormuksen. — »Minä otin sen isävainajani sormesta suudellessani viimeistä kertaa hänen kuoleman kangistamaa kättänsä. Sillä ei ole siis muuta arvoa kuin minkä minä sille annan. Mutta minua ymmärtävälle sydämelle tämä sormus on kallisarvoisempi kuin komeinkaan timantti. Toistakaa sille uskolliselle palvelijalle mitä nyt olen sanonut teille, herra de Charny, ja antakaa tämä sormus hänelle minun nimessäni.»
Kaksi kyyneltä pusertui Charnyn silmistä, hänen rintansa laajeni ja syvästi liikutettuna hän polvistui ottamaan kuninkaan tarjoaman sormuksen.
Tällöin aukeni ovi. Kuningas kääntyi kiivaasti, sillä tuon oven avaaminen loukkasi kaikkia hovisääntöjä niin julkeasti, että vain mitä vaativin välttämättömyys saattoi antaa sen anteeksi.
Tulija oli kuningatar, joka kalpeana ja pidellen kädessä muuatta paperia astui huoneeseen.
Mutta nähdessään kreivin, joka polvistuneena suuteli kuninkaan sormusta ja pani sen sitten omaan sormeensa, kuningatar pudotti paperin ja huudahti hämmästyneenä.
Charny nousi, tervehti kunnioittavasti kuningatarta, joka sopersi:
»Herra de Charny… herra de Charny… täällä… kuninkaan luona…
Tuileries-palatsissa!»
Ja sitten hän kuiskasi: