Hän ei ollut nähnyt Charnyta kahdeksaan kuukauteen. Uskollisena kuninkaalle antamalleen lupaukselle kreivi ei ollut kenellekään ilmaissut, missä hän mainittuna aikana oleskeli. Kuningatar ei siis liioin ollut tiennyt, missä liikkui se mies, joka oli häneen niin läheisissä suhteissa, että parin kolmen vuoden aikana hän oli uskonut, ettei heitä voitaisi erottaa toisistaan heitä molempia musertamatta.
Ja silti oli Charny eronnut hänestä mainitsematta, minne lähti. Ainoana lohdutuksena oli tieto, että hän toimi kuninkaan palveluksessa. Kuningatar ajatteli: »Työskennellessään kuninkaan hyväksi hän toimii minunkin hyväkseni. Hänen täytyy siis ajatella minua, vaikka tahtoisikin minut unohtaa.»
Mutta vähän oli lohdutusta siitä päätelmästä, sillä tuo ajatus kohdistui häneen välillisesti, se ajatus, joka oli niin kauan kohdistunut häneen suoraan. Kun hän siis näki Charnyn hetkellä, jolloin vähimmin odotti tapaavansa häntä, ja kun hän näki kreivin kuninkaan luona melkein samassa paikassa, missä oli tavannut hänet lähtöpäivänäkin, palasivat kaikki hänen sieluaan ahdistaneet tuskat, kaikki hänen sydäntään jäytäneet ajatukset, kaikki hänen silmiään polttaneet kyyneleet yhtaikaa, rajuina ja pakottavina, tulvivat hänen poskilleen ja täyttivät hänen rintansa kaikella sillä tuskalla, jonka hän luuli jo voittaneensa, kaikella sillä kärsimyksellä, jonka hän luuli jo kestäneensä.
Hän itki itkeäkseen. Kyyneleet olisivat tukehduttaneet hänet, elleivät ne olisi saaneet vapaasti vuotaa.
Hän itki lausumatta sanaakaan. Oliko se ilon vai tuskan itkua? Ehkä molempia. Kaikki voimakkaat mielenliikutukset tulevat esille kyynelten muodossa.
Sanattomana, mutta pikemmin rakastavasti kuin kunnioittavasti Charny lähestyi kuningatarta, irroitti toisen käden hänen kasvoiltaan ja kosketti tätä kättä huulillaan.
»Madame», sanoi hän sitten, »olen sekä onnellinen että ylpeä voidessani vakuuttaa teille, että siitä päivästä lähtien, jolloin sanoin teille hyvästi, olen joka hetki puuhannut hyväksenne».
»Voi, Charny, Charny», vastasi kuningatar, »oli aika, jolloin te puuhasitte hyväkseni vähemmän, mutta jolloin ajattelitte minua enemmän».
»Madame», huomautti Charny, »kuningas on antanut minulle hyvin vastuunalaisen tehtävän. Tämä vastuu pakotti minut ehdottomaan vaitioloon, kunnes tehtävä oli suoritettu. Nyt vasta se on suoritettu. Tänään voin teidät tavata, voin teille puhua, tähän asti en ole voinut edes kirjoittaa teille.»
»Olette antanut kauniin esimerkin alttiudesta, Olivier», virkkoi kuningatar alakuloisesti, »ja minä valitan vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se on tapahtunut erään toisen tunteen kustannuksella».