Kuningatar jännitti kaikki voimansa.
»Coq-Héron-kadun varrella», sanoi hän. »Eikö kreivitär asu siellä?»
Charny oli menettää tasapainonsa kuin ratsu, jota kannustetaan vielä verekseen haavaan, mutta kuningattaren ääni oli niin epäröivä ja siinä oli niin ahdistunut sävy, että hänen tuli sääli, kun hän näki, kuinka tuo ylväs ja lujatahtoinen nainen paljasti tunteensa tällä tavalla.
»Madame», virkkoi hän äänessä syvän alakuloinen sointu, joka kenties ei ollut aiheutunut yksinomaan kuningattaren tuskasta, »muistaakseni minulla oli ennen lähtöäni kunnia mainita teille, ettei rouva de Charnyn asunto ole minun. Minä menin veljeni, varakreivi Isidor de Charnyn luokse ja muutin vaatteeni hänen asunnossaan.»
Kuningatar päästi ilon huudahduksen, liukui polvilleen ja kohotti
Charnyn käden huulilleen.
Mutta yhtä nopeasti kreivi tarttui häntä kainaloihin ja nosti hänet ylös.
»Ah, madame», huudahti hän, »mitä te teette?»
»Kiitän teitä, Olivier», vastasi kuningatar niin lempeästi, että Charny tunsi silmiensä kyyneltyvän.
»Kiitätte minua!» sanoi hän. »Hyvä jumala, mistä?»
»Mistäkö? Tekö kysytte minulta, mistä teitä kiitän?» huudahti kuningatar. »Niin, siitä että lahjoititte minulle yhden hetken täydellistä iloa, jommoista en ole saanut tuntea lähtönne jälkeen. Hyvä jumala! Tiedän hyvin, että mustasukkaisuus on typerää ja mieletöntä, mutta toki se ansaitsee sääliä. Tekin olette joskus ollut lemmenkade, Charny. Tänään unohdatte sen. Oh, kun miehet ovat mustasukkaisia, ovat he hyvin onnellisia. He voivat taistella kilpailijoittensa kanssa, surmata tai saada surmansa. Mutta naiset voivat vain itkeä, vaikka huomaavatkin, että heidän kyynelensä vuotavat turhaan ja ovat vaarallisia, sillä me tiedämme, että kyyneleet eivät suinkaan lähennä meihin sitä, jonka takia ne vuodatetaan, vaan usein vievät entistäkin kauemmaksi. Mutta se on rakkauden huumausta, me näemme kuilun, mutta sen sijaan että koettaisimme sitä välttää, me syöksymme siihen. Kiitos vielä kerran, Olivier. Näette, että olen iloinen enkä enää itke.»