Ja kuningatar yritti nauraa, mutta niinkuin kärsimykset olivat saaneet hänet unohtamaan ilon, värähti hänen naurunsa niin viiltävän tuskaisesti, että kreiviä puistatti jälleen.
»Ah, hyvä jumala», äännähti hän, »oletteko siis kärsinyt noin ankarasti?»
Marie-Antoinette pani kätensä ristiin.
»Kiitetty olkoon Herra!» sanoi hän. »Kun hän kerran tajuaa tuskani suuruuden, ei hän voi olla rakastamatta minua!»
Charny tunsi liikkuvansa äkkijyrkänteellä. Hetki vielä ja hänen olisi ollut mahdotonta pysähtyä. Hän jännitti voimansa kuin luistelija, joka pysähtyäkseen heittäytyy taaksepäin silläkin uhalla, että jää murtuu hänen allansa.
»Madame», sanoi hän, »sallitteko minun nyt korjata hedelmän pitkäaikaisesta poissaolostani selostamalla teille, mitä, minulla on ollut kunnia tehdä hyväksenne?»
»Ah, Charny» vastasi kuningatar, »pitäisin paljoa enemmän siitä, mistä juuri puhelimme. Mutta olette oikeassa. Nainen ei saa liian kauaksi unohtaa olevansa kuningatar. Puhukaa herra lähettiläs. Nainen on saanut, mitä hänellä oli oikeus odottaa. Kuningatar kuuntelee teitä.»
Ja Charny kertoi hänelle kaikki: hänet oli lähetetty markiisi de Bouillén luokse, kreivi Louis oli tullut Pariisiin, hän, Charny, oli pensas pensaalta tutkinut tien, jota pitkin kuningattaren tulisi paeta, ja nyt hän oli tullut ilmoittamaan kuninkaalle, että suunnitelma tarvitsi vain toteuttaa.
Kuningatar kuunteli hyvin tarkkaavana ja samalla ylen kiitollisena.
Hänestä tuntui mahdottomalta, että pelkkä alttius menisi näin pitkälle.
Rakkaus, palava, huolehtiva rakkaus vain voisi huomata nämä esteet ja
keksiä keinot, joilla ne voitetaan ja tuhotaan.
Hän antoi kreivin puhua loppuun. Kun tämä oli sanonut sanottavansa, silmäili kuningatar häntä äärettömän hellästi ja sanoi: