»Olisitte siis hyvin onnellinen, jos voisitte pelastaa minut, Charny?»
»Ah, madame, te kysytte sitä?» huudahti kreivi. »Sehän on kunnianhimoisin unelmani, ja jos se toteutuu, tulee siitä elämäni kunnia!»
»Minusta olisi miellyttävämpää, että siitä tulisi yksinkertaisesti rakkautenne palkkio», sanoi kuningatar kaihoisasti. »Mutta välipä sillä… Te toivotte siis hartaasti, että tämä suuri hanke, Ranskan kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin pelastaminen, olisi teidän ansiotanne?»
»Odotan vain teidän suostumustanne uhratakseni sen hyväksi elämäni.»
»Niin, ymmärrän, hyvä ystävä», sanoi kuningatar. »Tuon alttiuden tulee olla vapaa kaikista vieraista tunteista, kaikista aineellisista pyyteistä. Puolisoani ja lapsiani on mahdoton pelastaa käden, joka ei uskaltaisi tukea heitä, jos he horjahtaisivat tiellä, jota me yhdessä kuljemme. Minä uskon teidän haltuunne, rakas veli, heidän ja oman elämäni, mutta lupaattehan te puolestanne sääliä minua?»
»Sääliä teitä, madame?» sanoi Charny.
»Niin. Ettehän halunne, että hetkinä, jolloin minä tarvitsen kaikki voimani, rohkeuteni, mielenmalttini, joku mieletön ajatus ehkä — onhan ihmisiä, jotka eivät uskalla liikkua ulkona yöllä, koska pelkäävät peikkoja, joita he päivällä eivät myönnä olevan olemassakaan — ettehän halunne, että kaikki kenties menetetään vain siksi, että puuttuu lupaus, puuttuu annettu sana, ettehän halunne…?»
Charny keskeytti kuningattaren lauseen.
»Madame», sanoi hän, »minä haluan pelastaa teidän majesteettinne, minä haluan Ranskalle menestystä. Minä haluan kunniaa saada lopettaa aloittamani työn ja minä tunnustan olevani epätoivoinen, kun voin esittää teille vain niin vähäpätöisen uhrin: minä vannon, etten tapaa rouva de Charnyta teidän majesteettinne luvatta.»
Ja tervehdittyään kuningatarta kunnioittavasti ja kylmästi hän poistui. Kuningatar ei yrittänyt pidättää häntä, sillä hän oli jähmettynyt kreivin äänen kylmästä sävystä.