Tuo nimi oli tällä hetkellä niin kaukana Gilbertin ajatuksista, että hän hätkähti, kuin ukkosta ennustava salama olisi välähtänyt hänen silmäinsä edessä.
Hän taittoi paperin nopeasti kokoon ja pani sen takkinsa povitaskuun.
»Kreivi de Cagliostro?» toisti hän yhä tuiki kummissaan kuulemastaan ilmoituksesta.
»Niin, niin, Jumala paratkoon, minä itse, Gilbert hyvä», sanoi kreivi. »Tiedän kyllä, ettette odottanut minua, vaan herra de Charnyta, mutta herra de Charnylla on parastaikaa puuhaa muualla — sanon kohta, millä asioilla hän liikkuu — niin että hän voi saapua vasta puolen tunnin perästä. Senpä vuoksi minä päättelinkin seuraavaan tapaan: — Koska kerran olen tässä kaupunginosassa, käväisen katsomassa tohtori Gilbertiä. — Toivon olevani tervetullut, vaikken olekaan odotettu.»
»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että teille on jokaisena päivän ja yön hetkenä avoinna kaksi ovea: asuntoni ja sydämeni ovi.»
»Kiitos, Gilbert. Koittaa päivä, jolloin minäkin voin todistaa, kuinka minä teitä rakastan. Kun se päivä valkenee, ei sitä todistusta tarvitse odottaa. Ja nyt puhelkaamme.»
»Entä mistä?» kysyi Gilbert hymyillen, sillä Cagliostron saapuminen ennusti aina jotakin merkillistä.
»Mistäkö?» toisti Cagliostro. »Tietysti yleisestä puheenaiheesta, kuninkaan pian tapahtuvasta lähdöstä.»
Gilbert tunsi puistatusta kiireestä kantapäähän, mutta hymy ei kadonnut hetkeksikään hänen huuliltaan ja vaikkei hänen tahtonsa voinutkaan estää hikeä hersymästä hänen hiustensa juuresta, esti se toki hänen poskensa kalpenemasta.
»Ja koska se puhelu vaatii melko paljon aikaa, sillä aihetta kyllä riittää», jatkoi Cagliostro, »niin minä istuudun».