»No hyvä, haluatteko, että sanon teille yhden asian, hyvä Gilbert? Ludvig kuudestoista ei pakenekaan isänä, ei aviopuolisona eikä ihmisenä. Hän ei poistu Ranskasta lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapausten johdosta, sillä hän on synnyltään bourbon ja bourbonit kyllä tietävät, mitä on katsella vaaraa silmästä silmään. Hän ei liioin lähde sen hallitusmuodon takia, jonka kansalliskokous on hänellä teettänyt Yhdysvaltain malliin huomaamatta, että se malli, jonka mukaan se on kyhätty, on tehty tasavaltaa varten ja että se yksinvaltaiseen hallitukseen sovellettuna ei anna kuninkaalle riittävästi ilmaa hengitettäväksi. Ei, hän lähtee Ranskasta kuulun puukkoritarijutun takia, jolloin ystävänne Lafayette toimi kuninkuutta ja sen uskollisia ystäviä solvaisten. Hän poistuu Ranskasta kuulun Saint-Cloud-jutun takia, jolloin hän halusi todeta, kuinka vapaa hän on liikkumaan, ja jolloin kansa todisti hänelle, että hän oli vanki. Nähkääs, teidän, hyvä Gilbert, joka olette rehellisesti, vilpittömästi, uskollisesti kuningasmielinen ja uskotte vakaasti vapauden rajoittamaan, suloiseen, lohdulliseen kuningashaaveeseen, teidän on hyvä tietää muuan asia: kuninkailla, jäljitellessään Jumalaa, jonka maallisia edustajia he väittävät olevansa, on yksi uskomus, usko kuninkuuteen. Ei vain heidän ruumiinsa, joka on voideltu Reimsissä, ole pyhä, vaan heidän palatsinsa, heidän palvelijansakin ovat loukkaamattomia. Heidän palatsinsa on pyhättö, johon voi astua vain rukoillen, heidän palvelijansa ovat pappeja, joita on polvistuen puhuteltava. Kuninkaihin ei saa kajota kuolemanrangaistuksen uhalla, heidän palvelijoihinsa ei saa kajota karkoituksen uhalla! No niin, kun kuningas estettiin vapaasti matkustamasta Saint-Cloudiin, kajottiin kuninkaaseen; kun puukkoritarit karkotettiin Tuileries-palatsista, kajottiin hänen palvelijoihinsa. Sitä juuri kuningas ei ole voinut sietää, se oli todella hävityksen kauhistus! Sen vuoksi kreivi de Charny kutsuttiin Montmédystâ. Sen vuoksi kuningas, joka kieltäytyi antautumasta markiisi de Favrasin ryöstettäväksi eikä halunnut pelastautua tätiensä seurassa, suostuu huomenna pakenemaan herra de Montmorinin antaman matkatodistuksen turvin — Montmorin ei tiedä, kenen matkatodistuksen hän on nimellään varmentanut — Durand-nimisenä ja palvelijan asuun pukeutuneena, mutta unohtamatta silti — kuninkaat ovat alati kuninkaita joissakin suhteissa — määrätä, että matkalaukkuihin oli pantava se kullalla kirjailtu punainen nuttu, joka oli hänen yllänsä Cherbourgissa.»
Cagliostron puhuessa oli Gilbert silmäillyt häntä tiukasti ja näytti yrittävän arvata, mitä tuon miehen ajatuksissa piili.
Mutta se oli turha yritys. Ihmiskatse ei kyennyt näkemään, mitä oli tuon naljailevan naamarin takana, jolla Althotaan opetuslapsi oli tottunut peittämään kasvonsa.
Gilbert päättikin tehdä suoran kysymyksen.
»Kreivi», huomautti hän, »kaikki mitä sanoitte on totta, kuten jo äsken mainitsin. Mutta miksi olette tullut kertomaan sitä minulle? Missä hahmossa esiinnytte luonani? Tuletteko vilpittömänä vastustajana, joka ilmoittaa haluavansa taistella? Tuletteko apua tarjoavana ystävänä?»
»Hyvä Gilbert», vastasi Cagliostro ystävällisesti, »minä tulen ennen kaikkea mestarina, joka haluaa sanoa oppilaalleen: 'Ystävä, olet joutunut väärälle tielle kun tuet sortuvia raunioita, luhistuvaa rakennusta, kuninkuudeksi sanottua kuolevaa periaatetta. Sinun laisesi eivät ole menneisyyden ihmisiä, eivät edes nykyisyyden ihmisiä, he ovat tulevaisuuden ihmisiä;' Hylkää asia, johon et usko, sen asian hyväksi, johon me uskomme. Älä loittone tosiseikoista seurataksesi varjoa. Ja ellet rupeisikaan vallankumouksen toimivaksi sotamieheksi, anna sen toki kehittyä omissa oloissaan äläkä yritä pysäyttää sen kulkua. Mirabeau oli jättiläinen ja Mirabeau sortui yritykseensä.»
»Kreivi», sanoi Gilbert, »minä vastaan tähän päivänä, jolloin kuningas, joka luottaa minuun, on turvassa. Ludvig kuudestoista on valinnut minut uskotukseen, apulaisekseen, rikostoverikseen, jos niin tahdotte, siinä työssä, jota hän suunnittelee. Olen suostunut siihen tehtävään ja aion avoimin sydämin ja silmät ummessa suorittaa sen loppuun asti. Olen lääkäri, hyvä kreivi, potilaani ruumiillinen terveys ennen kaikkea! Ja nyt, vastatkaa te nyt vuorostanne. Onko salaisten aikeittenne, synkkien päätelmienne vuoksi tarpeen, että tämä pako onnistuu vai epäonnistuu? Jos te tahdotte sen epäonnistuvan, on turhaa ponnistella. Jos, te sanotte: 'Älkää matkustako!' niin me jäämme, taivutamme päämme ja odotamme iskua.»
»Veli», sanoi Cagliostro, »jos sillä tiellä, jota kulkemaan Jumala on minut määrännyt, minun täytyisi iskeä niihin, joita sinun sydämesi rakastaa ja joita nerosi suojelee, niin minä pysyisin varjossa ja anoisin siltä yli-inhimilliseltä voimalta, jota minä tottelen, vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se ei antaisi sinun tietää, miltä taholta isku tulisi. Ei, ellen tulekaan ystävänä — en voi olla kuninkaitten ystävä, koska olen heidän uhrinsa — en liioin tule vihollisena, vaan minä tulen luoksesi vaaka kädessä ja sanon: 'Olen punninnut tämän viimeisen bourbonin kohtalon ja havainnut, ettei hänen kuolemansa hyödytä asiaamme. Jumala varjelkoon minua, joka Pythagoraan lailla tunnustan, ettei minulla ole oikeutta riistää henkeä maanmatoseltakaan, kajoamasta ihmiseen, luomakunnan kruunuun!' Minä en sano sinulle vain: 'Pysyn puolueettomana’ vaan lisään: 'Jos tarvitset apuani, niin minä annan sitä sinulle.»
Vielä kerran Gilbert koetti lukea, mitä Cagliostron sydämessä liikkui.
»No», jatkoi tämä ilkamoivaan tapaansa, »nyt sinä epäilet. Sanokaa, oppinut mies, tunnetteko tarinan Akilleen keihäästä, joka haavoitti ja paransi? Minulla on se keihäs. Eikö nainen, joka esiintyi kuningattarena Versaillesin pensaikoissa, voi esiintyä kuningattarena myöskin Tuileries-palatsin huoneissa tai tiellä, joka kulkee vastakkaiseen suuntaan kuin se, jota oikea pakolainen taivaltaa? Tuumikaa asiaa, hyvä Gilbert, tarjoukseni ei ole halveksittava.»