»Hyvä herra, ottakaa te tuo ajuri ja ajakaa suoraan Saint-Martinin portille. Teidän ei ole vaikea tuntea vaunuja, jotka odottavat meitä siellä.»
Herra de Malden ymmärsi ja hypähti ajurin rattaille.
»Ja nyt saat sinäkin kuorman. Oopperan edustalle ja pian!» Ooppera oli silloin lähellä Saint-Martinin porttia.
Ajuri luuli olevansa tekemisissä palvelijan kanssa, joka oli menossa noutamaan isäntäänsä teatterista, ja lähti matkaan tekemättä muuta huomautusta kuin seuraavan, ylimääräistä palkkiota koskevan:
»Herraseni, tiedättekö, että nyt on sydänyö?»
»Tiedän kyllä, anna mennä vain ja ole rauhassa.»
Kun siihen aikaan lakeijat olivat joskus auliskätisempiä kuin heidän isäntänsä, pani ajuri muitta mutkitta hevosensa juoksemaan hyvää hölkkää.
Tuskin hän oli kadonnut Rohan-kadun kulmaukseen, kun samasta ristikkoportista, josta kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja kruununprinssi olivat tulleet, tuli verkkaisin askelin muuan mies, joka muistutti pitkän ja väsyttävän päivätyön jälkeen konttoristaan poistuvaa liikeapulaista. Hänen yllänsä oli harmaa nuttu, lakinlippa oli painettu syvään silmille ja kädet työnnetty taskuihin.
Tulija oli kuningas.
Häntä seurasi herra de Valory.