»Minä olen tukehtumaisillani. Hyvä jumala, hyvä jumala!»
Isidor tiesi, että pieni lepohetki oli kuningattarelle tällä haavaa yhtä välttämätön kuin ajokoirien ahdistamalle naarashirvelle.
Hän pysähtyi.
»Levähtäkää, madame», sanoi hän. »Meillä on aikaa. Minä vastaan teistä veljelleni. Hän odottaa teitä aamuun saakka, jos on pakko.»
»Luuletteko hänen rakastavan minua?» huudahti Marie-Antoinette yhtä varomattomasti kuin kiihkeästi ja painoi nuoren miehen käden rintaansa vasten.
»Minä uskon, että hänen elämänsä kuten minunkin elämäni on teidän, madame, ja että se tunne, joka minussa on alttiutta ja kunnioitusta, on hänessä jumalointia.»
»Kiitos, sananne vaikuttavat virkistävästi. Nyt on kevyempi hengittää!
Lähtekäämme.»
Ja yhtä kuumeisesti kuin äskenkin hän lähti liikkeelle. He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Mutta sensijaan että olisi palannut Tuileries-palatsiin Isidor kääntyikin Carrousel-aukiolle päin.
He kulkivat tämän valtavan torin poikki, joka tavallisesti on sydänyöhön saakka täynnä elämää, sillä sen varrella on paljon kauppakojuja ja ajuriasemia.