Kuningas, kuningatar ja de Charny olivat sopineet, että Bondyssa Charny astuisi vaunuihin rouva de Tourzelin tilalle, joka palaisi yksinään Pariisiin.
Mutta tästä vaihdoksesta keskusteltaessa oli unohdettu kysyä rouva de
Tourzelin mielipidettä.
Kuningas esitti hänelle asian.
Vaikka rouva de Tourzel tunsikin syvää kiintymystä kuninkaallista perhettä kohtaan, oli hän hovisääntöä koskevissa kysymyksissä yhtä jyrkkä kuin iäkäs madame de Noailles.
»Sire», vastasi hän, »minun tehtäväni on vaalia Ranskan lapsia enkä saa jättää heitä hetkeksikään. Vain teidän majesteettinne nimenomaisesta määräyksestä, määräyksestä, jolla ei ole ainoatakaan edeltäjää, olen valmis heistä luopumaan, en muutoin.»
Kuningatar värisi kärsimättömyydestä. Hänellä oli kaksikin syytä saada Charny vaunuihin: kuningattarena hänelle olisi siitä tukea ja turvaa, naisena iloa.
»Hyvä rouva de Tourzel», sanoi hän, »olemme teille hyvin kiitollisia uhrautuvaisuudestanne. Mutta te olette sairas, te tulitte mukaan liioitellun alttiutenne pakottamana. Jääkää Bondyyn, ja minne tahansa me asetummekin, voitte myöhemmin tulla luoksemme.»
»Madame», vastasi rouva de Tourzel, »kuningas määrätköön, minä olen valmis poistumaan vaunuista ja jäämään, vaikkapa maantielle, mutta vain kuninkaan käsky voi saada minut unohtamaan velvollisuuteni, vieläpä luopumaan oikeuksistani.»
»Sire, sire!» yllytti kuningatar.
Mutta Ludvig XVI ei uskaltanut ratkaista tätä arkaluontoista kysymystä.
Hän koetti selviytyä siitä kiertoteitse, löytää jotakin välimuotoa.