Herrat Buseby ja Hucher esittivät omassa ja toveriensa nimessä pelkonsa: herra Buseby tuki niitä tiedoilla, jotka oli saanut Tuileries-palatsista, toiset huhuilla, joita päivittäin kierteli kaikilla tahoilla.
Mutta kenraali vain nauroi tälle pelolle ja koska hän oli hyvä isäntä ja hirmun puhelias, kertoi hän miehille, mistä kaikki nämä huhut olivat peräisin, että niitä olivat levitelleet rouva de Rochereul ja herra de Gouvion, että hän varmentuakseen niiden perättömyydestä oli käynyt katselemassa kuninkaan makuullemenoa, kuten kansalaiset näkisivät hänen itsensäkin tekevän, jos viipyisivät vielä muutaman hetken, ja kun tämä jutustelu ei näyttänyt vakuuttavan kuulijoita, sanoi Lafayette heille, että hän vastasi päällänsä kuninkaasta ja kuninkaallisesta perheestä.
Tämän jälkeen oli mahdotonta enää epäillä. He tyytyvätkin siis vain kysymään kenraalilta tunnussanaa, jottei heidän paluutansa vaikeutettaisi. Lafayette ei evännyt heiltä tätä iloa ja ilmoitti heille tunnussanan.
Kun he nyt tiesivät tunnussanan, päättivät he yksintein käväistä maneesissakin kuullakseen, tiedettiinkö sillä taholla jotakin uutta, ja palatsin pihoilla nähdäkseen, oliko siellä päin tapahtunut jotakin erikoista.
He astelivat pitkin Saint-Honoré-katua ja aikoivat juuri poiketa
Echelle-kadulle, kun muuan ratsumies ilmestyi äkkiä heidän joukkoonsa.
Koska sellaisena yönä kaikki tuntui tavattomalta, nostivat he pyssynsä
ja käskivät hänen pysähtyä.
Ratsastaja pysähtyi.
»Mitä tahdotte?» kysyi hän.
»Haluamme tietää, minne aiotte», vastasivat kansalliskaartilaiset.
»Aion Tuileries-palatsiin.»
»Mitä tekemistä teillä on siellä?»