Molemmat henkivartijat hypähtivät istuimeltaan maahan.
»Jean», sanoi kuningas, »pysäyttäkää vaunut ja avatkaa ovi.
Haluan jaloitella ja luulen, ettei lyhyt kävely tee pahaa lapsillekaan eikä kuningattarelle.»
Herra de Malden antoi merkin. Postimies pysäytti hevoset. Vaununovi avattiin. Kuningas, kuningatar, madame Elisabeth ja molemmat lapset astuivat ulos. Rouva de Tourzel yksin jäi vaunuihin, sillä hän oli liian sairas.
Seuraavassa tuokiossa koko kuninkaallinen seurue oli hajaantunut maantielle. Kruununprinssi lähti tavoittamaan perhosia ja kuninkaallinen prinsessa alkoi poimia kukkia.
Madame Elisabeth nojasi kuninkaan käsivarteen. Kuningatar käveli yksin.
Kun katseli tuota maantielle hajaantunutta joukkoa, noita kauniita lapsia, jotka kisailivat ja juoksivat, tuota hymyhuulisen veljen käsivarteen nojautuvaa sisarta ja tuota mietteissään kulkevaa ja yhtenään taaksensa silmäilevää kaunista naista ja kun tätä kohtausta valaisi kaunis kesäkuinen aamuaurinko, joka loi metsän läpikuultavan varjon tielle saakka, olisi tuota ryhmää voinut pitää iloisena perheenä, joka oli palaamassa maatilalleen jatkamaan entistä rauhallista, säännöllistä elämäänsä, eikä suinkaan Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, jotka pakenivat valtaistuimelta, siltä valtaistuimelta, jolle heidät pakotettaisiin palaamaan joutuakseen sitä tietä mestauslavalle.
Muuan tapaus tosin häiritsisi pian tätä tyyntä puhdasta taulua ja herättäisi intohimot, jotka uinuivat kertomuksemme eri henkilöitten sydämissä.
Äkkiä kuningatar pysähtyi kuin olisivat hänen jalkansa juuttuneet maahan.
Noin kilometrin päässä näkyi ratsastaja, joka oli vielä hevosensa kavioitten nostattaman pölypilven peitossa.