»Entä tämä puisto? Katsokaa, minkälaiset puut, tohtori!»
»Nukkukaa yksi yö ikkunat auki, kreivi, tai kävelkää yhdentoista jälkeen illalla noiden kauniitten puitten katveessa ja kertokaa sitten seuraavana aamuna, miltä tuntuu.»
»Toisin sanoen, sen sijaan että olen nyt vain puoleksi myrkytetty, olisin tiemmä seuraavana aamuna kokonaan?»
»Olettehan halunnut kuulla puhtaan totuuden?»
»Niin olen. Ja senhän olette minulle sanonutkin vai kuinka?»
»Oh, kaikessa alastomuudessaan! Tunnen teidät, hyvä kreivi. Tulette tänne maailmaa pakoon, maailma tulee teitä hakemaan täältä. Kukin kantaa kahleet mukanaan, rautaiset, kultaiset tai kukkaiset. Teidän kahleenne on yöllä nautinto, päivällä opiskelu. Niin kauan kun olitte nuori, nautiskelu oli teille lepoa työn jälkeen, mutta työ on kuluttanut teidän päivänne ja nautiskelu riuduttanut teidän yönne. Te itse olette sanonut minulle ilmeikkäällä ja värikkäällä tavallanne, että tunnette siirtyvänne kesästä syksyyn. No niin, jos teistä liiallisten yöllisten nautintojen ja päivittäisen liikatyön jälkeen täytyisi iskeä suonta, niin totta kai älyätte, että tämän voimankulutuksen jälkeen olette entistä heikompi hengittämään tätä ilmaa, jota puiston puut yöllä ja seisovan veden suohuurut päivällä saastuttavat. Mitä minä voin tehdä? Teitä on kaksi minua vastaan ja molemmat olette minua voimakkaammat.
Te ja luonto. Minun täytyy sortua.»
»Te siis arvelette, hyvä tohtori, että sisäiset kipuni menehdyttävät minut? Hitossa, sananne pahoittavat mieleni! Sisäiset sairaudet ovat pitkäveteisiä ja tuskallisia. Mieluummin kuolisin äkilliseen sydänhalvaukseen tai valtimorevehtymään. Ettekö voisi järjestää jotakin sentapaista?»
»Oh, herra kreivi, älkää pyytäkö minulta mitään sensuuntaista! Toivomuksenne on jo täyttynyt tai on täyttymässä. Minun käsitykseni mukaan sisäinen sairautenne on vasta toisessa sijassa. Sydämenne se esittää nyt ja vastedes pääosaa. Valitettavasti teidän ikäisellänne miehellä ovat sydänkivut monilukuiset ja monenlaatuiset eivätkä kaikki suinkaan pääty äkilliseen kuolemaan. Yleistä sääntöä ei ole, hyvä kreivi, mutta kuunnelkaa tarkoin, mitä nyt sanon teille filosofisena huomiontekijänä pikemminkin kuin lääkärinä. Äkilliset ihmissairaudet noudattavat miltei ehdotonta järjestystä: lapsilla se esiintyy aivoissa, nuorukaisilla rinnassa, täysikasvuisilla vatsassa, vanhuksilla aivoissa tai sydämessä, toisin sanoen niissä elimissä, joiden kestettävänä on suurin työtaakka. Kun siis tiede pääsee lausumaan viimeisen sanansa, kun ihmisen tutkima elimellinen luonto on hellittänyt viimeisenkin salaisuutensa, kun kaikki taudit voidaan lääkitä, kun ihminen harvoin poikkeuksin kuolee, kuten häntä ympäröivät eläimetkin, vain vanhuuttaan, jää häneen ainoastaan kaksi taudille altista elintä, aivot ja sydän ja aivohalvauskin johtuu sydämen kivuista.»
»Totisesti, hyvä tohtori, ette voi aavistaakaan, kuinka huvitettu olen esitelmästänne. Voisi miltei väittää sydämeni tietävän, että puhelette siitä. Koettakaa, kuinka se sykkii.»