Mirabeau tarttui Gilbertin käteen ja laski sen sydämelleen.
»No niin», sanoi tohtori, »tämä vain tukee väitettäni. Kuinka voitte luulla, että elin, joka on mukana kaikissa vaihtelevissa mielialoissanne, joka kiihtyy ja höltyy yksinkertaisen lääketieteellisen keskustelun mukaan, kuinka voitte luulla, että juuri teissä tämä elin olisi kajoamat on? Sydän on pitänyt teidät vireessä, sydän teidät lopulta murtaa. Pankaa se mieleenne. Ei ole sellaista voimakasta sielullista häiriötilaa, ei sellaista äkillistä sairautta, joka ei aiheuttaisi ihmisessä jonkunlaista kuumetta, eikä sellaista kuumetta, joka ei jossakin määrässä kiihdyttäisi sydämen toimintaa. No niin, tässä työssä, joka on rasittavaa ja väsyttävää, koska se suoritetaan tavallisen työjärjestyksen ulkopuolella, sydän kuluu, sydän väsyy. Siitä johtuu vanhuksien hypertrofia eli sydämen laajentuminen, siitä aneurismi eli sydämen kutistuminen, mikä puolestaan saa aikaan sydämen murtumisen, ainoan äkillisen kuolemantapauksen. Sydämen laajentuminen johtaa aivohalvaukseen, pitkälliseen kuolemaan, jolloin aivojen toiminta on lakannut eikä todellista kipua siis tunnu, sillä kipua ei voi olla siellä, missä aivot eivät ole sitä arvioimassa tai mittaamassa. No niin, voitteko te, joka olette rakastanut, te, joka olette ollut onnellinen, te, joka olette kärsinyt, te, jolla on ollut ilon hetkiä ja epätoivon aikoja, jommoisia ei kellään ennen teitä, te, joka olette kilvoitellut itsellenne ennen tuntemattomat riemuvoitot ja saanut tuta ennenkuulumattoman katkerat pettymykset, te, jonka sydän on neljäkymmentä vuotta ajanut veren palavina ryöppyinä keskuksesta ruumiin etäisimpiin soppiin, te, joka olette päivät pitkät ajatellut, työskennellyt ja puhunut, te, joka olette yöt perätysten juonut, nauranut ja lempinyt, voitteko te kuvitella, ettei sydän, jota olette näin kuluttanut ja rasittanut, äkkiä pettäisi teitä? Nähkääs, hyvä ystävä, sydän on kuin rahamassi, joka pulleudestaan huolimatta joskus ohenee, jos siitä yhtenään ammennetaan.
— Mutta esitettyäni teille tilanteen synkän puolen, sallikaa minun nyt valaista sen kaunistakin puolta. Kestää kauan, ennenkuin sydän kuluu loppuun. Älkää rasittako sitä niinkuin tähän asti olette tehnyt, älkää vaatiko siltä työtä enempää kuin minkä se kestää, älkää kiihoittako sitä enempää kuin se sietää, varokaa häiritsemästä elämän kolmen päätoiminnan järjestystä: hengityksen, jonka keuhkot toimittavat, verenkierron, jonka voimanlähteenä on sydän, ja ruoansulatuksen, joka tapahtuu suolistossa, ja te voitte elää vielä pari-kolmekymmentä vuotta ja kuolette vasta vanhuuttanne. Mutta jos te sen sijaan tavoittelette pikaista itsemurhaa, niin, hyvä jumala, mikään ei ole teille helpompaa! Te viivästytätte tai kiirehditte kuolemaa oman mielenne mukaan. Kuvitelkaa ohjaavanne raisua parivaljakkoa. Jos pakotatte hevoset käymään jalan, voivat ne kulkea pitkän ajan ja pitkän matkan. Jos annatte niiden mennä täyttä neliä, juoksevat ne, kuten aurinkovaljakko, yhdessä päivässä ja yhdessä yössä koko taivaanradan.»
»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »mutta päivällä ne toki lämmittävät ja valaisevat, ja se on sentään jotakin se. Tulkaa nyt, tohtori, on jo myöhä. Mietin asiaa.»
»Niin, miettikää sitä», kehoitti tohtori seuratessaan Mirabeauta, »mutta ensi työksi noudattakaa tieteemme määräyksiä, luvatkaa, ettette vuokraa tätä linnaa. Pariisin lähettyviltä löydätte kymmenen, kaksi-, viisikymmentä huvilaa, joilla on samat edut kuin tälläkin.»
Mirabeau olisi ehkä totellut tätä järkevää neuvoa ja luvannut, mutta silloin hän oli näkevinään illan tihenevässä hämärässä kukkakaihtimien takana naisen pään, saman naisen, jolla oli valkoinen taftikankainen hame ja ruusunpunaiset liepeet. Tämä nainen hymyili hänelle. Mirabeau luuli ainakin niin, mutta hänellä ei ollut aikaa varmentua näkemästään, sillä samalla hetkellä Gilbert, joka arvasi, että hänen potilaassansa tapahtui jotakin uutta, katsahti ulos saadakseen selville, mikä pani Mirabeaun käden hermostuneesti värisemään. Naisenpää katosi nopeasti eikä tohtori nähnyt paviljongin ikkunassa muuta kuin ruusujen, heliotrooppien ja neilikkojen heikosti häälähtelevät oksat.
»No», sanoi Gilbert, »ette vastaa».
»Hyvä tohtori», virkkoi Mirabeau, »muistanette vielä, mitä minä sanoin kuningattarelle, kun hän jäähyväisiksi ojensi kätensä suudeltavakseni: 'Madame, tämä suudelma pelastaa kuninkuuden!'»
»Entä sitten?»
»No niin, sitouduin raskaaseen tehtävään, tohtori, varsinkin kun saan raataa yksin. Mutta en halua pettää lupaustani. Älkäämme liiaksi tuomitko itsemurhaa, josta äsken puhuitte, tohtori; se itsemurha on ehkä ainoa keino, jolla selviydyn moitteettomasti tästä jutusta.»