Rojalistit väittivät, että siitä uhkaisi tulla toinen jättimäinen heinäkuun 14 päivä, mutta ei Bastiljia, vaan kuninkuutta vastaan.
Jakobinit puolestaan, jotka tiesivät hyvin, minkälainen vaikutusvalta Ludvig XVI:lla oli suuriin joukkoihin, kavahtivat tätä liittojuhlaa yhtä paljon kuin heidän vastustajansakin.
Jakobinien silmissä moinen liitto herpaannuttaisi yleisen mielipiteen, tyynnyttäisi epäluulon, herättäisi entisen palvonnan, lyhyesti, tekisi Ranskasta jälleen kuningasmielisen.
Mutta ei liioin käynyt päinsä vastustella tätä liikettä, jonka vertaista ei ollut nähty sen jälkeen kun 11. vuosisadalla koko Eurooppa oli noussut vapauttamaan Kristuksen hautaa.
Eikä se ole kummakaan: nämä kaksi kansanliikettä eivät olleet toisilleen niin vieraita kuin ensi silmäyksellä voisi luulla. Ensimmäinen vapaudenpuu oli istutettu Pääkallonpaikalle.
Mutta kansalliskokous teki voitavansa saadakseen osanoton liittojuhlaan pienemmäksi kuin miksi se uhkasi paisua. Kysymystä pohdittiin pitkät ajat, joten niille, jotka tulisivat valtakunnan kaukaisimmilta kulmilta, voisi käydä samoin kuin Lyonin liittojuhlassa oli käynyt Korsikan edustajille: vaikka nämä olivatkin pitäneet kiirettä, olivat he kuitenkin tulleet liian myöhään.
Kukin paikkakunta saisi sitäpaitsi kustantaa edustajiensa matkan. Oli maakuntia — ja se tiedettiin — niin köyhiä, että ne vain äärimmäisin ponnistuksin voisivat kustantaa edustajilleen vain puoli matkaa tai oikeammin vain neljänneksen, koska edustajien oli ei ainoastaan tultava Pariisiin vaan myöskin palattava kotiseudulleen.
Mutta kansalliskokous ei ollut huomannut yleistä innostusta. Se ei ollut ottanut lukuun varakkaitten autiutta, jotka antoivat kahdesti, kerran omilleen, toisen kerran köyhille. Se ei ollut ottanut lukuun vieraanvaraisuutta, joka huusi teiden varsilla: »Ranskalaiset, avatkaa ovet, veljenne saapuvat Ranskan kaikilta ääriltä!»
Tämä huuto ei tavannut ainoatakaan kuuroa korvaa, ei ainoatakaan vastahakoista ovea.
Ei ollut vieraita, ei tuntemattomia, kaikkialla vain ranskalaisia, omaisia, veljiä. Tänne, te suuren juhlan toivioretkeläiset! Tulkaa, kansalliskaartilaiset, tulkaa, soturit, tulkaa, meripojat! Astukaa meidän taloomme! Te tapaatte isiä, äitejä, vaimoja, joiden pojat ja miehet saavat muualla samaa kestiystävyyttä, mitä me tarjoamme teille!