Jos joku olisi viety, kuten aikoinaan Kristus, ei maapallon korkeimmalle vuorelle, vaan Ranskan korkeimmalle kukkulalle, olisi hänelle auennut loistava näky, kun nämä kolmesataatuhatta kansalaista vaelsivat kohti Pariisia, kun nämä tähden säteet virtasivat takaisin keskukseensa.
Entä ketkä johtivat kaikkia näitä vapauden toivioretkeläisiä? Vanhukset, seitsenvuotisen sodan poloiset soturit, Fontenoyn aliupseerit, ylemmät upseerit, joilta oli vaadittu kokonainen elämä työtä, rohkeutta ja uhrautumista ennenkuin olivat saaneet luutnantin olkanauhan ja kapteenin kahdet olkanauhat, kurjat kaivostyöläiset, joiden oli täytynyt otsallaan kuluttaa entisen sotilashallituksen graniittiholvia, merimiehet, jotka Bussyn ja Dupleixin kanssa olivat valloittaneet Intian ja Lally-Tollendalin kanssa sen menettäneet, elävät ihmisrauniot, sotakenttien tykkien runtelemat, meren vuoksen ja luoteen kuluttamat. Juhlan aattopäivinä kahdeksankymmenen ikäiset ukot suorittivat kuuden seitsemän penikulmaisen päivämatkan ehtiäkseen ajoissa. Ja he saapuivat perille ajoissa.
Hetkellä, jolloin he olivat valmiit vaipumaan ikuiseen uneen ja lepoon, he saivat takaisin nuoruutensa voimat.
Isänmaa oli kutsunut heitä toisella kädellä, toisella näyttänyt heille heidän lastensa tulevaisuuden.
Toivo kulki heidän edellään.
Ja he lauloivat kaikki samaa laulua, tulivatpa toivioretkeläiset pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, Elsassista tai Bretagnesta, Provencesta tai Normandiesta. Kuka oli opettanut heille tämän laulun, jonka poljento oli raskasta, hidasta kuin niiden vanhojen virsien, joiden sävel oli johtanut ristiretkeläiset yli Bosporon ja halki Vähän Aasian tasankojen? Kukaan ei tiedä — ehkäpä uudistusten hyvä hengetär, joka ohiliitäessään lehahdutti siipiään Ranskan yli.
Tämä laulu oli kuuluisa Eespäin vaan, ei vuoden 93 laulu. Vuosi 93 käänsi kaikki ylösalasin, muutti naurun kyynelvuoksi, hien verivirraksi.
Ei, koko tämä Ranska, joka oli riistäytynyt kotikonnultaan ja marssi nyt Pariisiin vannomaan yleistä valaa, ei laulanut uhkaavia sanoja, se ei laulanut:
»Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ylimykset lyhtytolppaan; hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, hirteen ylimykset maan!»
Tämä kansa ei laulanut kuolemanlaulua, vaan elämänlaulua, se ei ollut epätoivon hymniä, vaan toivon virttä.