»Vai niin, te olette herra Léonard», sanoi hän.
»Niin, minä olen Léonard», myönsi matkamies karsien suurmiesten tavoin nimestään sen arvonimen, jonka de Bouillé oli hänelle antanut, »ja koska te nyt tunnette minut, annatte kai minulle hevoset, eikö niin?»
»Herra Léonard», vastasi ritari puhutellen itsepintaisesti suurta Leonardia niinkuin puhutellaan tavallisia kuolevaisia, »ne hevoset, jotka minulla täällä on, ovat kuningasta varten eikä kukaan muu saa niitä käyttää kuin kuningas.»
»Mutta minähän sanoin, hyvä herra, ettei kuningas varmaankaan tule…»
»Niin sanoitte, herra Léonard, mutta kuningas voi tulla ja ellei hän tällöin löydä hevosia ja jos minä sanon luovuttaneeni ne teille, voisi hän vastata, että olin perustellut tekoni aika huonosti.»
»Mitä? Huonosti perusteltu?» ihmetteli Léonard. »Luuletteko, että siinä toivottomassa tilanteessa, missä nyt olemme, kuningas soimaisi minua, jos ottaisin hänen hevosensa?»
Ritari ei voinut olla hymyilemättä.
»En väitä», vastasi hän, »että kuningas soimaisi teitä, mutta ihan varmasti hän sanoisi minun olleen hullun, kun annoin ne teille».
»Ai, hitossa!» pääsi Léonardilta, »En tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta. Epäätte siis minulta hevoset, herra ritari?»
»Ehdottomasti.» i