Léonard huoahti.
»Mutta»; sanoi hän ja teki uuden hyökkäyksen, »totta kai sentään koetatte hankkia minulle hevoset?»
»Ah, mikäli siitä on kysymys, hyvä herra Léonard», vastasi de Bouillé, »en parempaa pyydäkään».
Léonard olikin melko kiusallinen vieras. Ei vain sikäli, että hän puhui korkealla äänellä, vaan myöskin sikäli, että hän säesti sanojaan mitä ilmehikkäimmillä kasvojen eleillä. Tämä ilmehtiminen, hatun valtavien lierien ja kaavun suhdattoman tilavuuden höystämänä, oli laadultaan niin naurettavaa, että siitä heijastui osa niihin, jotka seurustelivat hänen kanssansa.
Herra de Bouillé halusi siis päästä Léonardista eroon niin pian kuin mahdollista.
Sen vuoksi hän kutsutti paikalle Grand-Monarquen isännän ja pyysi tätä hankkimaan hevosia, jotka veisivät matkustajan Duniin saakka. Sitten hän jätti Léonardin oman onnensa nojaan sanoen — ja hän puhui totta — lähtevänsä kuulemaan uutisia.
Molemmat upseerit, de Bouillé ja Raigecourt, lähtivät kaupungille, kulkivat sen laidasta toiseen, astelivat puolitoista kilometriä Pariisin tielle, mutteivät nähneet tai kuulleet mitään. Lopulta hekin alkoivat tuumia, ettei kuningas, joka oli myöhästynyt jo kahdeksan kymmenen tuntia, tulisikaan Varennesin kautta, ja palasivat hotelliinsa.
Léonard oli jo lähtenyt. Kello oli yksitoista.
Koska he olivat levottomia jo ennenkuin kuningattaren kähertäjä oli heille mitään kertonutkaan, olivat he neljännestä yli yhdeksän lähettäneet pikalähetin. Tämä lähetti oli tavannut Clermontista lähteneet kuninkaan vaunut ja saman lähetin olemme nähneet tulleen de Damasin luokse.
Molemmat upseerit odottelivat puoliyöhön saakka.