Kuningas tunsi otsansa hiestyvän, kuningatar puraisi kalpeita huuliaan ja madame Elisabeth kohotti kätensä kohti taivasta.
»Seis, hyvät herrat», sanoi kuningas äänessä arvokkuutta, jonka hän osasi valita esiintymiseensä ratkaisevana hetkenä. »Enkö siis ole vapaa menemään minne haluan? Jos niin on, olen siis kahlehditumpi kuin vähäpätöisin alamaiseni.»
»Sire», vastasi kansalliskaartin päällikkö, »te olette alati oma herranne. Mutta kaikkia ihmisiä, kuningasta kuten yksinkertaisia kansalaisiakin, velvoittaa vannottu vala. Olette vannonut valan, noudattakaa ensimmäisenä lakia, sire. Teidän on ei ainoastaan näytettävä hyvää esimerkkiä vaan myöskin ylevästi täytettävä velvollisuutenne.»
Sillä välin herttua oli silmäillyt kuningatarta kysyvin katsein ja saatuaan mykkään kysymykseensä myöntävän vastauksen lähtenyt alas.
Kuningas oivalsi, että jos hän alistuisi vastustuksetta tähän kaupungin valtuuston kapinalliseen vaatimukseen — sillä hänen kannaltaan se oli kapinallisuutta — olisi hän hukassa.
Hän tunsi muuten entuudesta tuon saman vallankumouksellisen hengen, jota Mirabeau oli koettanut tukahduttaa maaseudulla. Hän oli nähnyt sen edessään Pariisissa heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivänä ja huhtikuun 18 päivänä, silloin kun, kuningas oli halunnut tehdä kokeen vapaudellaan ja lähtenyt Saint-Cloudiin, mutta kansa oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »tämä on väkivaltaa. Mutta minä en ole niin eristetty kuin näyttää. Minulla on tuolla portin edessä neljäkymmentä uskollista miestä ja Varennesin lähitienoolla kymmenentuhatta sotilasta. Minä siis käsken teidän, herra päällikkö, valjastuttaa heti paikalla hevoset vaunujeni eteen. Kuuletteko, minä käsken, minä tahdon.»
Kuningatar lähestyi häntä ja kuiskasi:
»Hyvä, hyvä, sire! Henkemme voimme panna vaaralle alttiiksi, mutta älkäämme luopuko kunniastamme ja arvokkuudestamme!»
»Ja jos me kieltäydymme tottelemasta teidän majesteettianne», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »mikä on seuraus?»