»Sire, näyttäytykäämme tuolle kansalle ja katsokaamme, onko se kauttaaltaan turmeltunutta. Jos niin on laita, vedotkaamme sotamiehiin ja rohkaiskaamme heitä sanoin ja liikkein.

Sen toki ansaitsevat ne, jotka ovat valmiit kuolemaan puolestamme!»

Kuningas oli seurannut häntä koneellisesti ja ilmestyi hänen kerallaan parvekkeelle.

Koko tori, jota Ludvig XVI ja Marie-Antoinette nyt joutuivat silmäilemään, oli ankaran kuohunnan näyttämönä.

Herttuan husaareista oli toinen puoli maassa, toinen puoli satulassa. Ne, jotka olivat jalan, olivat hajaantuneet kaupunkilaisten joukkoon ja sallivat näiden viedä ratsut kaikille suunnille. Heidät oli jo saatu houkutelluksi kansan puolelle. Toiset, satulassa olevat, näyttivät vielä tottelevan herttuaa, joka puhui heille saksaksi, mutta he osoittivat päällikölleen tovereitaan, jotka olivat pettäneet lippunsa.

Hiukan sivummalla Isidor de Charny, metsästyspuukko kädessä, välittämättä kaikesta tästä hälinästä, näytti odottavan jotakin miestä, kuten metsästäjä väijytyksessä vaanii saalistaan.

Viisisataa suuta huusi heti: »Kuningas, kuningas!»

Kuningas ja kuningatar astuivat parvekkeelle. Kuningatar kantoi käsivarsillaan kruununprinssiä.

Jos Ludvig XVI olisi ollut kuninkaallisessa tai sotilaallisessa asussa, jos hänen kädessään olisi ollut valtikka tai miekka, jos hän olisi puhunut sillä voimakkaalla, vakuuttavalla äänellä, joka siihen aikaan vielä kaikui kansan korvissa Jumalan ääneltä tai sen ääneltä, jonka Jumala oli taivaasta lähettänyt maan päälle, olisi hän voinut tehdä tuohon joukkoon toivotun vaikutuksen.

Mutta kuningas ilmestyi kansalleen sarastavan päivän valossa, siinä valjussa aamuhämärässä, joka rumentaa kaunottarenkin, kuningas oli pukeutunut palvelijaksi, hänen yllänsä oli harmaa nuttu, hän oli jauhoittamaton ja hänen päässänsä oli varemmin mainitsemamme inhoittava, pieni irtotukka; kuningas oli kalpea, likainen, parransänki kolmen päivän vanha, hänen paksut huulensa, kalsea katseensa ei ilmaissut ainoatakaan aatetta, ei yksinvallan eikä isyyden. Kuningas, joka tankkasi vuorotellen sanoja »hyvät herrat!» ja »rakkaat lapset!» ei siis ollut nyt parvekkeella seisoessaan läheskään sellainen, jommoisena hänen kuninkuuden ystävien, vieläpä vihollistenkin mielestä olisi pitänyt esiintyä.