Kiväärinluoti lävisti hänen rintansa.
Molemmat aseet laukaistiin niin läheltä, että poloinen uhri kirjaimellisesti peittyi ensin liekkiin, sitten savuun.
Hänen nähtiin levittävän kätensä ja kuultiin jupisevan:
»Catherine-parka!»
Puukko kirposi hänen kourastaan, hän kaatui poikkiteloin hevosen lautasille ja luisui sitten maahan.
Kuningattarelta pääsi kauhunhuudahdus. Hän oli vähällä pudottaa kruununprinssin sylistään heittäytyessään taaksepäin. Hän ei siis nähnyt toista ratsumiestä, joka nelisti Dunin suunnalta ja tunkeutui niin sanoaksemme siihen vakoon, jonka poloinen Isidor oli kyntänyt väkijoukkoon.
Kuningas seurasi kuningatarta ja sulki ikkunan.
Nyt eivät vain jotkut harvat äänet huutaneet: »Eläköön kansa!» eivät vain husaariluopiot sitä huutaneet, vaan koko väkijoukko ja joukon mukana nekin parikymmentä husaaria, jotka viimeiseen saakka olivat pysyneet uskollisina: kuninkuuden viimeinenkin toivo ja tuki oli pettänyt!
Kuningatar heittäytyi nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä. Hän ajatteli äskeistä surullista tapausta: hän oli nähnyt Isidor de Charnyn kaatuvan hänen puolestaan niinkuin aikaisemmin Georgesin.
Mutta äkkiä kuului ovelta kovaa melua, joka sai hänet kohottamaan katseensa.