»Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy saada puhua heidän majesteetilleen.»
Kansalliskaartilaiset yrittivät vastata, että he olivat tulleet nimenomaan estämään, ettei kuningas pääsisi kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Charny puristi kalpeat huulensa yhteen, rypisti kulmakarvojaan, aukaisi päällystakkinsa, jolloin tuli näkyviin kaksi pistoolia, ja toisti ehkä entistäkin lempeämmällä, mutta juuri siksi sitä uhkaavammalta kuulostavalla äänellä: »Hyvät herrat, minulla oli kunnia sanoa jo teille, että haluan puhua kahdenkesken kuninkaan ja kuningattaren kanssa.»
Ja hän teki vieraille kuuntelijoille merkin poistua huoneesta.
Tuo ääni ja tuo voima, jolla Charny hallitsi itseään ja sen vuoksi myöskin muita, palauttivat de Damasiin ja kuninkaan molempiin henkivartijoihin tarmon, joka oli heidät hetkeksi jättänyt. Työntäen edellään kansalliskaartilaisia ja uteliaita he puhdistivat huoneen vieraasta väestä.
Tällöin kuningatar ymmärsi, mikä hyöty tuollaisesta miehestä olisi ollut kuninkaan vaunuissa, ellei hovisääntö olisi pakottanut rouva de Tourzelia jäämään paikoilleen.
Charny silmäili ympärilleen todetakseen, että kuningattaren ympärillä oli tällöin vain uskollisia palvelijoita. Sitten hän astui lähemmäksi ja sanoi:
»Madame, tässä minä nyt olen. Minulla on seitsemänkymmentä husaaria kaupungin porttien ulkopuolella. Luulen voivani luottaa heihin. Mitä määräätte minut tekemään?»
»Oh, sanokaa ensin», kysyi kuningatar saksaksi, »mitä teille on tapahtunut, Charny-parka?»
Charny teki merkin, että de Malden, joka ymmärsi saksaa, oli saapuvilla.
»Ah», jatkoi kuningatar ranskaksi, »kun emme enää nähneet teitä, luulimme teidän kuolleen?»