»Valitettavasti, madame», vastasi Charny syvän alakuloisesti, »minun vuoroni ei vielä ollut kuolla, poloinen veljeni Isidor tällä kertaa…»
Ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
»Mutta», kuiskasi hän, »kyllä minunkin vuoroni tulee…»
»Charny, Charny, minä kysyn, mitä teille on tapahtunut ja miksi katositte sillä lailla paristamme», sanoi kuningatar.
Sitten hän lisäsi puoliääneen saksaksi:
»Olemme kaivanneet teitä, varsinkin minä.»
Charny kumarsi.
»Luulin veljeni ilmoittaneen teidän majesteetillenne, minkä takia poistuin hetkeksi luotanne.»
»Niin, tiedän. Te lähditte ajamaan takaa Drouet-heittiötä ja me pelkäsimme jo, että tuossa takaa-ajossa teille oli sattunut jokin onnettomuus.»
»Minulle sattui tosiaankin hyvin ikävä onnettomuus. Kaikista ponnisteluista huolimatta en voinut tavoittaa häntä ajoissa! Joku paluuta tekevä kyytimies oli sanonut hänelle, että teidän majesteettinne vaunut, joiden hän oli luullut menevän Verdunin tietä, olivatkin menossa Varennesiin. Silloin hän oikaisi Argonnen metsään. Pariin otteeseen yritin ampua hänet pistooleillani, mutta pistoolit olivat panostamattomat. Olin ottanut Sainte-Menehouldissa väärän hevosen, olin saanut herra Dandoinsin ratsun minulle tarkoitetun asemasta. Minkä sille voi, madame! Se oli kohtalon oikku! Minä seurasin häntä metsäänkin, mutta en tuntenut teitä. Hän sen sijaan tunsi pienimmät polutkin. Kaiken lisäksi iltahämärä muuttui yhä sankemmaksi. Niin kauan kuin näin hänet, seurasin häntä kuin varjoa; niin kauan kun kuulin, seurasin hänen askeltensa ääntä. Mutta tuo ääni lakkasi kuulumasta kuten varjokin oli häipynyt, ja minä olin yksin, metsään eksyneenä, pimeän ympäröimänä… Ah, madame, olen mies, te tunnette minut… tällä hetkellä en itke, mutta siellä metsässä, sankassa pimeässä minä vuodatin kiukun kyyneliä ja huusin raivosta!»