Mirabeau ymmärsi merkin. Hän halusi muuten samaa kuin Gilbertkin.
»Hyvä herra», virkkoi hän nuorukaiselle, »olette lukenut ajatuksemme. Tiesimme, että tässä talossa on asunut Ihmisten ystävä, ja uteliaisuudessamme lähdimme sitä katsomaan.»
»Ja teidän uteliaisuutenne tulee vieläkin voimakkaammaksi, hyvät herrat», vastasi nuori mies, »kun saatte kuulla, että markiisin eläessä täällä kävi kolme kertaa hänen kuuluisa poikansa, jota, mikäli huhu kertoo, ei otettu aina vastaan niinkuin hän olisi ansainnut, tai kuten me ottaisimme hänet vastaan, jos hän teidän laillanne, hyvät herrat, saisi halun tulla tänne, mitä minä toivon kaikesta sydämestäni.»
Nuori mies kumarsi, aukaisi ristikkoportin vieraille, sulki sen ja lähti astumaan heidän edellään.
Mutta Cartouche ei tuntunut olevan ensinkään taipuvainen antamaan heidän nauttia tarjotusta vieraanvaraisuudesta. Se syöksyi jälleen ulos kopistaan ja haukkui vimmatusti.
Nuori mies asettui koiran ja sen vieraan väliin, jota elikko tuntui vihaavan katkerimmin.
Mutta Mirabeau työnsi nuorukaisen syrjään.
»Hyvä herra», sanoi hän, »koirat ja ihmiset ovat haukkuneet minua aina.
Ihmiset ovat toisinaan purreetkin, koirat eivät milloinkaan. Sitäpaitsi
ihmiskatseen väitetään tehoavan elikkoihin vastustamattomalla voimalla.
Sallikaa minun yrittää koetta, olkaa hyvä.»
»Herra», virkkoi nuorukainen nopeasti, »varokaa, Cartouche on äkäinen koira».
»Olkoon vain, hyvä herra», vastasi Mirabeau. »Joudun joka päivä tekemisiin häijyluontoisempien otusten kanssa kuin tuo on ja tänään pidin kurissa kokonaisen elikkolauman.»