Suurenmoinen sirkus, suunnaton amfiteatteri, verraton arena, missä vietettiin Ranskan liittojuhla ja kerran juhlittaneen koko maailman yhdistymistä!
Näemmepä tuon juhlan tai emme, vähät siitä, lapsemme sen kyllä näkevät, maailma saa sen nähdä!
Ihmisen suurimpia erehdyksiä on uskoa, että tämä maailma on luotu vain hänen lyhyttä elämäänsä varten. Hän ei huomaa, että äärettömän lyhytaikaisten, katoovaisten ja muiden kuin Jumalan silmän näkemättömien elämien sarja luo ajan, sen lyhemmän tai pitemmän ajanjakson, jonka kuluessa kaitselmus, tuo nelinisäinen Isis, kansojen kaitsija, suorittelee salaperäistä työtänsä, jatkaa herkeämätöntä luomispuuhaansa.
Ah, varmaankin kaikki, jotka silloin olivat läsnä, luulivat pitelevänsä siivistä sitä kaikkoavaa jumalatarta, jota sanotaan Vapaudeksi ja joka häipyy ja katoaa ilmestyäkseen jälleen kerta kerralta ylpeämpänä ja säteilevämpänä.
He erehtyivät, kuten erehtyivät heidän poikansa luullessaan sen ikiajoiksi kadonneen.
Mikä ilo, mikä luottamus vallitsikaan tässä joukossa, sekä siinä, joka istuen tai seisoen odotteli, että siinä, joka Chaillotin edustalle rakennettua puusiltaa pitkin tunkeutui Voittokaaren kautta Mars-kentälle!
Sitä mukaa kuin liittolaisedustajien pataljoonat marssivat kentälle remahti kaikista suista haltioitumisen huudahduksia — niihin sisältyi kenties kummastustakin.
Sillä milloinkaan ei ihmissilmä ollut katsellut tällaista näytelmää.
Mars-kenttä oli yhdessä kuukaudessa kuin taikaiskulla muutettu tasaisesta kentästä laaksoksi, joka oli kuusi kilometriä ympärimitaten.
Tämän laakson suunnikassivuilla istui tai seisoi kolmesataatuhatta katselijaa!