Kaikista kaupungin linnoituskista sinkosi nyt suunnaton salama ja sitä seurasi ihmisten keksimä uhkaava jyrinä, joka, mikäli ylemmyyttä arvioidaan hävityskyvyn mukaan, oli ammoin sitten voittanut Jumalan ukonjylinän.
Niinkuin veteen viskattu kivi synnyttää karerenkaan, joka keskuksesta loittonee ja häipyy lopulta rantaan, samoin tämä salamarengas, tämä jylinänkaiku kiiti keskuksestaan ympäristöön, Pariisista rajalle, Ranskasta ulkomaille.
Sitten nousi kansalliskokouksen puheenjohtaja ja kaikkien edustajien seistessä hänen ympärillään hän vannoi:
»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Minä vannon suojelevani voimieni mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa.»
Tuskin hän oli lopettanut, kun sama salama välähti, sama ukkonen jyrähti ja sama kaiku kiiri Ranskan rajoille saakka.
Sitten tuli kuninkaan vuoro.
Hän nousi.
Hiljaa! Kuunnelkaa tarkoin, millä äänellä hän vannoo kansallisvalan, jonka hän sydämessään rikkoo jo sitä vannoessaan.
Varokaa, sire, pilvet hajoavat, taivas seestyy, aurinko pilkoittaa.
Aurinko on. Jumalan silmä! Jumala katselee teitä.