»Mutta eikö teidän siis olekaan jano eikä nälkä, ukko Billot?»
»Olen syönyt ja juonut», vastasi tämä, »minun ei ole enää jano eikä nälkä, vaan…»
»Vaan mikä?»
»Sanon sen sinulle, hyvä ystävä, kun koittaa hetki, jolloin minä istun ruokapöytään.»
Pitou ei huomannut Billotin vastauksessa kaksimielistä ajatusta. Billot oli juonut ja syönyt hyvin vähän päivän rasituksesta ja sen aiheuttamasta nälästä huolimatta, kuten Pitou sanoi, mutta heidän lähdettyään Villers-Cotteretsista Pariisiin ja seuraavien viiden päivän tai oikeammin viiden Marskentän töissä vietetyn yön aikana Billot oli niinikään juonut ja syönyt tuiki vähän.
Pitou tiesi, että eräät mielentilat, olematta mitenkään vaarallisia, voivat hetkittäin riistää ruokahalun voimakkaimmastakin ruumiista, ja joka kerta kun hän huomasi, kuinka vähän Billot söi, oli hän kysynyt, kuten äskenkin, miksei hän syönyt. Tähän kysymykseen Billot oli aina vastannut, ettei hänen ollut nälkä. Pitou oli tyytynyt tähän vastaukseen.
Mutta yksi seikka kummastutti Pitouta. Se ei ollut Billotin vatsan kohtuullisuus. Kukin syököön tai olkoon syömättä, ja mitä vähemmän Billot söi, sitä enemmän jäi Pitoulle. Häntä kummastutti Billotin niukkasanaisuus.
Kun Pitou aterioi seurassa, puheli hän mielellään. Hän oli huomannut, että seurustelu, nielemistä haittaamatta, edisti ruoansulatusta. Tämä huomio oli syöpynyt hänen mieleensä niin lähtemättömäksi, että milloin hän söi yksin hän lauloi.
Ellei hän näet ollut alakuloinen.
Mutta nyt Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, päinvastoin.