Haramontissa oli hänen elämänsä viime ajat ollut perin miellyttävää. Kuten olemme nähneet, Pitou rakasti tai oikeammin palvoi Catherinea. Kehoitamme lukijaa käsittämään tuon sanan kirjaimellisesti ja vastaamaan, mitä kaipaa italialainen tai espanjalainen, joka palvoo neitsyt Maariaa? Nähdä neitsyt Maarian, polvistua neitsyt Maarian eteen ja rukoilla neitsyt Maariaa…
Mitä teki Pitou?
Joka ilta hän meni Clouise-kalliolle, näki Catherinen, polvistui
Catherinen eteen ja rukoili Catherinea.
Ja tuo nuori tyttö, joka oli syvästi kiitollinen Pitoun tekemistä korvaamattomista palveluksista, salli hänen olla. Hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kauempana, korkeammalla.
Mutta toisinaan kelpo nuorukaisemme sentään tunsi lemmenkateutta. Silloin kun hän toi postista Isidorin kirjeen ja vei postiin Catherinen kirjeen.
Mutta sittenkin oli silloinen tilanne verrattomasti miellyttävämpi kuin se, joka oli uhannut häntä maatilalla, kun hän ensimmäisen kerran palasi Pariisista ja kun Catherine, joka piti Pitouta kansanvillitsijänä, ylimystön ja aateliston vihollisena, oli karkoittanut hänet talosta sanoen, ettei maatilalla ollut enää hänelle työtä.
Pitoulla ei ollut syytä epäillä, ettei tätä tilannetta jatkuisi ikuisesti.
Niinpä hän olikin lähtenyt Haramontista hyvin murheissaan, mutta koska hänen sotilasarvonsa velvoitti häntä näyttämään hyvää esimerkkiä, oli hän sanonut hyvästit Catherinelle, uskonut tytön ukko Clouisin haltuun ja luvannut palata niin pian kuin mahdollista.
Pitou ei siis ollut jättänyt jälkeensä mitään sellaista, joka olisi voinut tehdä hänet alakuloiseksi.
Pariisissa Pitou ei liioin ollut kokenut mitään sellaista, joka olisi voinut herättää hänen sydämessään mainitunlaisen tunteen.