Hän oli tavannut tohtori Gilbertin, tilittänyt tältä saamansa viisikolmatta louisdoria ja esittänyt niiden kolmenneljättä kansalliskaartilaisen kiitokset, jotka hän oli näiden viidenkolmatta louisdorin avulla vaatettanut. Tohtori Gilbert oli antanut hänelle jälleen viisikolmatta louisdoria, jotka hän saisi käyttää, ei enää yksinomaan kansalliskaartin hyväksi, vaan myöskin omiksi tarpeikseen.
Pitou oli ottanut tämän lahjan vastaan vilpittömin, teeskentelemättömin mielin.
Koska herra Gilbert, joka oli hänen jumalansa, antoi, ei ollut pahaa siinä, että otti annin vastaan.
Kun Jumala antoi sateen tai paisteen, ei Pitoun mieleen ollut milloinkaan juolahtanut turvautua sateen- tai päivänvaloon evätäkseen nämä Jumalan lahjat.
Ei, hän otti vastaan molemmat ja kukkien, taimien, puiden lailla hän oli alati huomannut niiden virkistävän vaikutuksen.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen oli Gilbert kohottanut kauniin ajattelijanpäänsä ja sanonut hänelle:
»Kuulehan, Pitou ystävä, minä luulen, että Billotilla on minulle paljo kerrottavaa. Etkö haluaisi sillaikaa kun minä juttelen Billotin kanssa käydä tapaamassa Sebastienia?»
»Voi, niin mielelläni, herra Gilbert», huudahti Pitou ja taputti käsiään kuin lapsi. »Jo kauan on mieleni tehnyt päästä häntä tapaamaan, mutten ole uskaltanut pyytää teiltä lupaa.»
Gilbert tuumi vielä hetken.
Sitten hän otti kynän, kirjoitti muutaman sanan ja taittoi paperin kirjeeksi, jonka hän osoitti pojalleen.