Pitou silmäili Billotia, joka puolestaan silmäili tuntematonta.
Päivä oli tosin veljeyden päivä ja salli siis tuttavallisen esiintymisen kansalaisten kesken, mutta Pitoun mielestä, kun hän ei ollut vielä tyhjentänyt toista viinipulloa eikä lopettanut makkaraa, moinen tuttavallisuus oli miltei yhtä tunkeilevaa kuin tuntemattoman pelurin ilmestyminen ritari de Grammontin luokse.
Sitäkin enemmän kun henkilö, jota Hamilton ritaria koskevissa muistelmissaan sanoo pikku kurpitsaksi, pyysi de Grammontilta anteeksi »tunkeilevaa tuttavallisuuttaan», mutta tänä tuntematon ei pyytänyt anteeksi mitään, ei Pitoulta eikä Billotilta, vaan silmäili heitä päinvastoin leikillisen nenäkkäästi, mikä tuntui olevan hänelle luonteenomaista.
Billot ei ilmeisesti ollut sillä tuulella, että olisi selityksittä sietänyt tuota katsetta, koskapa hän astui ripeästi tuntematonta kohden, mutta ennenkuin tilanhoitaja ehti suutansa avata tai tehdä pienintäkään elettä, oli tuntematon tehnyt salamerkin, johon Billot oli heti vastannut.
Miehet eivät tunteneet toisiaan, mutta he olivat veljet keskenään.
Tuntematon oli puettu, kuten Billotkin, liittolaisasuun, mutta muuan eroavaisuus puvussa ilmaisi tilanhoitajalle, että sen pitäjä oli päivän juhlassa esiintynyt siinä pienessä ulkomaalaisten ryhmässä, joka Anacharsis Clootzin johdolla oli edustanut ihmiskuntaa.
Kun tuntematon oli tehnyt merkin ja Billot vastannut, istuutuivat
Billot ja Pitou paikoilleen.
Billot taivutti päätänsä jonkunlaiseksi tervehdykseksi ja Pitou hymyili suopeasti.
Mutta koska molemmat tuntuivat tekevän katsekysymyksen tuntemattomalle, oli tämän siis ensiksi aloitettava puhelu. »Ette tunne minua, veljet», sanoi hän, »mutta minä tunnen teidät molemmat».
Billot silmäili tutkivasti tuntematonta; herkempi Pitou huudahti: